Ruuna katseli maneesissa pyöriviä hevosia varsin kiinnostuneesti. Se puhisi kuin höyryveturi kulkiessaan pitkin uraa rohkein askelin. Rapsutin hevosen kaulaa, tutkaillen itsekin maneesiin saapuneita ratsukoita. Aurotaipale ainakin veti puoleensa jos jonkinlaista kulkijaa, siitä ei ollut epäilystäkään.
Sofia virnuili mulle ja mun oli kai pakko myöntää, että tää oli ollut sille yks hemmetin iso erävoitto. Olo oli kuin 12-vuotiaalla ratsastuskoulun tunnilla, jossa pyörittiin pullaponien kanssa vähän ympyrää ilman minkäänlaista käsitystä siitä, mitä pitäisi tehdä. Toki, fiilis ilman nuorta ikää ja ratsastuskoulua oli täysin sama.

Piru oli kyllä aktiivinen, mutta siitä oliko se toivottavalla tavalla aktiivinen, voitiin olla montaa mieltä. Hevonen paineli eteenpäin kuin pikajuna ja mä olin sen kyydissä vain matkustaja toivoen, että matka sujuisi moitteetta. Sofia iski silmänsä heti meihin, enkä mä voinut muuta tehdä kuin ottaa nöyränä vastaan naisen ohjeet. Tempon lisäykset onnistuivat alun ympäriinsä juoksentelun jälkeen hyvin, vaikka Piru ei ollutkaan kovin hyvin kuulolla. Muilla alueilla taivuttelu ja avot kuitenkin tepsivät hevoseen, jonka johdosta viimeiset käynti tempon vaihtelut onnistuivat varsin hyvin. Ravi oli taas tietenkin asia aivan erikseen, kun Piru päätti, että ainoa mahdollinen askellaji olisi tällä hetkellä vain laukka. Hetken taistelun jälkeen Pirukin taipui lopulta raviin. Temponlisäykset eivät olleet mikään menestys, mutta lopulta saimme tehtyä muutaman onnistuneesti.

Sofia raahasi pitkille sivuille maapuomit ja rapsutin Pirua saadakseni sen rauhoittumaan. Hevosella oli todellakin vauhti päällä ja pyysin Sofialta, josko voisin ennen seuraavaa tehtävää ottaa muutaman laukkaympyrän. Sofia oli suostuvainen ja liimasi katseensa minun niskaani, samalla kun siirsin Pirun ympyrälle ja nostin laukan. Ruuna otti ilon irti ja revitteli ympyrällä hieman, lopulta suostuen haluamaani tahtiin. Hevosen päästeltyä höyryjä siirryimme takaisin seuraavan tehtävän pariin.

Piru oli enemmän kuulolla kuin edellisessä tehtävässä ja suoriuduimmekin jo ihan hyvin. Hevosen mielestä maapuomi oli tosin varsin järkyttävä, liekö viime puomiharjoittelusta kulunut jo jonkin aikaa. Itsekin olin hieman epäileväinen puomitehtävän suhteen, mutta pyrin suorittamaan Sofian antamat ohjeet mukisematta. Muutaman raville rikkomisen ja pompun jälkeen Piru suostui ylittämään puomin käynnissä. Matkaavoittavasta askeleesta tai kompuroimisesta ei ollut ongelmaa, eikä ravinostokaan tuottanut vaikeuksia.
Välikäyntien aikana Piru viskoi päätänsä suuntaan jos toiseen, minkä vuoksi rapsutin hevosta taas rauhoittavasti.
”Sillä on tänään aika paljon energiaa”, Sofia totesi ja vilkaisin tuota nyökäten. Kyllähän sen sokeakin näki, ettei päivä ollut paras ja hevonen teki aivan kaikkea muuta kuin piti, eli häsläsi.
”Pyri tekemään sen kanssa jatkuvasti niin, että se saa muuta ajateltavaa”, nainen muistutti ja mä nyökkäsin toistamiseen. Ei vika hevosessa ollut, tottakai sillä oli energiaa tauon jälkeen, enkä mäkään suoriutunut parhaani mukaan. Oli helpompi luistaa, kuin tehdä täysillä.

Toiseen kierrokseen mäkin pyrin jopa ratsastamaan. Piru tuli edellisestä kerrasta vielä enemmän kuulolle, hidasti tarpeen tullen ja pyrki suorittamaan antamani tehtävät parhaansa mukaan. Keskittymiskykyni herpaantuessa ruuna rikkoi käyntisuoralla taas raville, vääntyi mutkalle ja nosti päänsä korkeuksiin. Ohjasin hevosen lyhyellä sivulla ympyrälle, jossa yritin työskennellä hevosta takaisin normaaliin. Nuoreksi hevoseksihan se oli varsin osaava ja kerrassaan fiksu olento. Se osasi petkuttaa paremmin kuin mikään eläin, jonka kanssa olin toiminut.

Käyntien jälkeen siirryimme seuraavaan tehtävään, jossa ravipätkät muutettiin laukaksi ja siitähän Piru vasta nautti. Muutaman spurttilähdön jälkeen hevonen alkoi muotoutumaan, työskentelemään takaosallaan ja keskittymään antamiini apuihin. Toiseen suuntaan ratsastaessa Piru oli varsin hyvä ja saatoin tyytyväisesti taputtaen siirtää sen takaisin kevyeeseen raviin, kun tehtävää oli tarpeeksi hinkattu.

Annoin hevoselle ohjaa taivutellen sitä samalla muiden hevosten seassa. Olin yllättävän puhki tämän pullaponitunnin jäljiltä ja oli kai pakko myöntää, että ehkä tehtävät olivat meidänkin tasoomme nähden erittäin hyviä. Oli ihan turha lähteä vähättelemään tunnin tarpeellisuutta, mutta Sofian kysyessä mitä olin tykännyt, saatoin vain irvistää naiselle vastaukseksi.
”No olihan se”, mä olin vain vastannut ja jatkanut hevosen rennoksi ratsastamista. En ollut valmis, ainakaan vielä, myöntämään häviötäni.

Loppukäyntien aikana me karattiin maneesista raikkaaseen ulkoilmaan. Niin monen ihminen näkeminen oli jo ihan tarpeeksi muutenkin, metsälenkki olisi siis tarpeen.