Piru oli alkanut kotiutumaan uuteen talliin yllättävän hyvin. Se oli ehkä kiljunut muutaman yön ja pyörinyt tarhassaan ympyrää ahdistuneen oloisena, mutta nyt se alkoi vaikuttaa taas täysin omalta itseltään. Tai niin mä olin ainakin todennut, samalla kun kiristin satulavyötä ruunan selästä käsin. Hevonen ei ollut levottomuutensa vuoksi jaksanut pysyä paikallaan, vaan lähti harppomaan eteenpäin kuin idän pikajuna. Tottuneena hevosen työmotivaatioon, mä olin laskenut jalkani takaisin kohdalleen ja parantanut asentoani satulassa antaen hevoselle kunnollisen luvan jatkaa kävelyä.

---

Löysäsin ohjia ja taputin hionneen hevosen kaulaa tyytyväisenä. Hevonen ravasi rennon lennokkaasti ja pärskähti kaikkensa antaneena.
”Hyvä poika”, kehuin Pirua ja istuuduin kevyestä istunnasta takaisin satulaan vapauttaen ohjat kokonaan käsistäni. Hevonen siirtyi hallitusti käyntiin ja venytti kaulaansa pitkälle eteensä. Laskin jalkani pois jalustimista ja löysäsin satulavyötä. Maneesin ovi raottui samalla kun pysäytin hevosen kaartoon ja vilkaisin ovelle päin.

”Ai täällä olikin joku”, kuului ovelta muminaa ja laskeuduin hevosen selästä alas sanaakaan sanomatta. Piru seisoi kerrankin kuuliaisena paikallaan ja katseli kiinnostuneesti oven suuntaan, joka avautui yhä enemmän. Ruunikonkimo hevonen ja sen vierellä seisova tyttö (hei mä tiesin sen, se oli se muita päin kävelevä tallityttö) askelsivat ovesta sisään varsin hitaasti ja jatkaessani loppukäyntejä vielä maasta käsin jouduin vilkaisemaan noita toistamiseen. Ei siksi, että olisin ollut utelias, vaan siksi, että nainen oli esittänyt minulle kysymyksen. ”Jätänkö oven auki?”

”Jätä vain”, olin vastannut kylmästi kääntäen katseeni samalla Piruun, joka pyyhki vaahdot turvastaan mun takin tummansinisen hihaan. Kiitos vaan. Rapsutin hevosen päätä ja kävelin maneesin katsomopäätyyn, nostaen punaisen talliloimen hevosen päälle. Ratsastusloimi oli ilmeisesti jäänyt mutsin luo, tai mä en ainakaan ollut löytänyt sitä tähän hätään. Saattoi se kai pesussakin olla, enhän mä ollut sitä aikoihin käyttänytkään. Kiinnitin loimen etuosan toisen lukon ja talutin hevosen päättäväisesti ulos maneesista. Suljin maneesin ovet viheltäen merkiksi maneesiin jäävälle hevoselle, että ovella tapahtuu jotain.

En ollut viime päivinä puhunut tallilla kellekään. Mun ei ollut tarvinnut, enkä mä oikeastaan halunnut (ainakaan vielä) tutustua kehenkään. Olin sitä paitsi käynyt sellaisina aikoina, että tallilla oli ollut varsin hiljaista.

Hevonen asteli tottuneen oloisesti sisään karsinaan ja jäin nojaamaan ohjat kädessäni oven karmiin. Se tosiaan oli kotiutunut nopeasti. Toisin kuin mä..

Olin laiskotellut koko kuukauden. Olin ravannut tallilla vain tekemässä Pirun ruuat ja pistänyt hevosen juoksemaan omatoimisesti maneesissa. Oli se muutaman kerran liinassakin pyrähdellyt ja olinhan mä käynyt viereisellä pellollakin ottamassa talven ensimmäiset hankilaukat, mutta mitään fiksua me ei todellakaan oltu tehty. Jopa ajatus siitä, että tehtäisiin Pirun kanssa oikeasti jotakin raskaampaa sai mut pakenemaan tallilta. Niinpä mä olin vaan luistanut kaikista laatimistani treenisuunnitelmista ja antanut hevosenkin olla hieman rennommin.. KOLME HEMMETIN VIIKKOA.

Heräsin todellisuuteen katsellessani tarhassaan poukkoilevaa ruunaa hämmentyneesti. Harvemmin sillä oli tarvetta riekkua, mutta nyt se pyrähteli tarhassaan kuin mikäkin aikapommi. Hetken tarkastelun jälkeen ymmärsin, ettei me todella oltu tehty mitään. Siis mitään. Olo oli kuin parhaimmallakin hevosenomistajalla ja värähdin häpeissäni kuullen tutun äänen takaani.
”Onpa sillä energiaa”, Sofia hymyili kävellessään mun luokse ja hymähdin pitäen katseeni vakaasti hevosessani. Niinhän sillä tosiaan oli.
”Tuutte tunnille huomenna. Eihän kukaan muukaan ole saanut mitään aikaan nyt alkuvuodesta”, nainen jatkoi hymyilyään ja vilkaisin tuota epäuskoisesti. Tunnit kuulostivat lapsia täynnä olevien ratsastuskoulujen hommilta, enkä mä kovin mielelläni mennyt sellaisiin. Pudistin vain päätäni vastaukseksi ja avasin tarhan portin pujahtaen sisälle. Hevonen seisoi hetkessä edessäni haistellen taskujani herkkujen toivossa. Pujotin riimun ruunan päähän ja silitin tuon turpaa.

”Tulisitte nyt, ei siitä haittaakaan ole”, tummatukkainen heilautti kättään huolettomasti ja vilkaisi talvikarvan kasvattanut ruunaa virnuillen.
”Siitä tulee pullukka muuten”, nainen kehtasi vielä naureskella ja kääntyi kannoilleen takaisin talliin. Vilkaisin hänen loittonevaa selkäänsä kimpaantuneesti ja puristin hevosen riimunnarua tutkaillen ruunan muotoja. Se oli vain pyöristävä talvikarva, ei mikään muu.

Painelimme talliin ja kiinnitin hevosen käytävälle olettaen, ettei kukaan muu juuri tähän aikaan tahtonut kirmata talliin. Olin oikeassa, sillä koko hevosen hoitosession sain pönöttää tallissa täysin ylhäisessä yksinäisyydessä – jos nelijalkaista ei laskettu.

Maneesikin ammotti tyhjyyttään ja huokaisin helpotuksesta. En ollut odottanutkaan sen olevan täpötäysi, mutta jopa yksi ratsukko olisi saanut minut luopumaan ajatuksesta kunnon treeniin. Näin ei kuitenkaan ollut ja hevonen allani oli täysin sitä mieltä, että hyvä niin. Se todellakin tarvitsi jo jotakin tekemistä. Jo alkukäynneissä altani juokseva Piru esitteli innokkuuttaan tyhjälle katsomolle ja poukkoili vähän väliä pitkin poikin maneesin hiekkaa.

Alkukäyntien, tai mitkä lie olivatkaan, jälkeen keräsin ohjat käteen ja pyysin hevosen rentoon raviin. Piru ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon sanaa rento, vaan pinkoi menemään pää kolmantena viidentenä jalkana pitkin maneesin uraa. Alkuravi oli muutenkin katastrofi. Ajatukseni letkeästä ravista ympyröillä, volteilla ja kiemuraurilla oli vaihtunut päättömään alta juoksemiseen sen minkä hevonen jaloistaan vain pääsi. Oli kuin en olisi osannutkaan enää istua satulassa tai tiennyt mitä pohkeilla kuului tehdä. Siirsin hevosen huokaisten takaisin käyntiin ja keräsin hieman ajatuksiani muistuttaen itseäni siitä, että me todellakaan ei oltu mitään vasta-alkajia, eikä tällainen toiminta tullut kuuloonkaan.

Aloin menettämään malttiani puolen tunnin jälkeen, kun poukkoilimme hevosen kanssa vieläkin vailla järjen hiventäkään. Mistään ei tullut mitään. Laukka ei pyörinyt, ravissa ei ollut tasaista rytmiä, asetus ei onnistunut, eikä edes käynti ollut sitä samaa vanhaa entistä. Olisin varmasti kiikuttanut hevosen eläinlääkärille sillä silmän räpäyksellä ellen olisi ollut tietoinen siitä, että hevonen tarvitsi miltei päivittäin virikkeitä. Joita se ei tietenkään ollut saanut. Tiesin päivän selvästi ratkaisunkin, mutta en ollut valmis uskomaan siihen, joten yritin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes selkääni pitkin virtasi miltei Niagaran putouksiin verrattavissa oleva hikivana. Taputin hevosta kaulalle, vaikka mikään ei oikeastaan ollut onnistunut. Vain yksi pieni laukkapätkä ja se oli tänään riittänyt. Huokaisin miltei helpotuksesta antaessani hevoselle pidempää ohjaa ja vapauttaessani jalat jalustimista.

Vaitonaisesti olin taluttanut hevosen takaisin talliin ja hoitanut sen takaisin ulkoilukuntoon. Putsatessani suitsia satulahuoneessa mieleeni juolahti ajatus Sofian sanoista ja pudistin yhä jääräpäisesti päätäni. Meidän kuuluisi mennä valmennukseen, eikä mihinkään pullaponien askelten harjoittelutunnille. Kuvittelin jo mielessäni vaihtoehtoja valmentajista, joiden puoleen voisin kääntyä, mutta kukaan heistä ei tällä hetkellä tuntunut oikealta. Luovutin asian suhteen ja laskin niputetut suitset takaisin koukkuun.

Palatessani hevosen karsinan eteen Piru nosti päänsä silmissään ymmärtäväinen katse. En tiennyt huomasiko se epätoivoisuuteni, vai kuvittelinko vain kaiken, mutta ennen kuin huomasinkaan olin kirjoittamassa nimeäni tallin ilmoitustaululla roikkuvalle paperilapulle. Kai me sitten oltiinkin menossa sille kirotulle tunnille. Jos joku kysyisi, meidät oltiin pakotettu.

Piru seisoi karsinassaan varsin tympääntyneen näköisenä. Se selkeästi oli sitä mieltä, että vaikka ulkona olikin paukkupakkaset ja pirun kylmä, hänen pitäisi päästä heti pikimmiten ulos riehumaan. Heinää rouskuttava nelijalkainen teki asiansa selväksi maansa myyneellä katseella ja painoi sitten päänsä takaisin rehuihin.

Olin selvittänyt tieni tallille vain huomatakseni, että tämä pieni energiapommini oli onnistunut jo rikkomaan uuden kaulakappaleellisen toppaloimensa. Tuijotin hevosta varmasti yhtä tympääntyneellä katseella kuin se minua, samalla kun pitelin loimen kaulakappaletta kädessäni ja tutkailin rikki mennyttä tarraa. Pudistin päätäni kärttyisenä ja käännyin kannoilleni takaisin satulahuoneeseen, jossa viikkasin loimen valmiiksi kotiin vietäväksi. Kärsikööt sitten ilman kaulakappalettaan, hemmetin kunnioittamaton kakara.

Viime perjantain tunti oli sujunut varsin mallikkaasti, ja vaikken ääneen halunnutkaan sitä myöntää, olin kyllä todennut ennakko-oletukseni tunnista vääräksi. Piru oli muotoutunut varsin hyväksi tunnin aikana ja olin itsekin petrannut valtavasti. Lauantaina olin tehnyt hankitreenin ja sunnuntaina oltiin käyty vain kävelylenkillä metsäpoluilla. Ruuna oli varsin tyytyväinen palautuneeseen rytmiin, mutta kiristyvät pakkaset saivat sen käymään aivan ylikierroksilla.

Nappasin satulahuoneesta mukaani satulan, ratsastusloimen ja suitset. Harjakopan olin ehtinyt jo kuljettaa hevosen karsinalle, kunnes olin huomannut Tuovisen jättämän viestin rikkoutuneesta loimesta. Onneksi vahinko ei ollut suuri ja viikonlopun aikana shoppailemani muut tavarat olivat loistavassa kunnossa. Olin päättänyt uudistaa Pirun varustekaappia, mutta tuntui vain siltä, että tavaraa oli vaihtumisen sijaan vain tullut lisää. Eikä se ollut pelkkä tunne, vaan sitä tosiaan oli. Ja paljon.

Olin hoitanut hevosen valmiiksi hetkessä. Vielä viimeiseksi kiinnitin mustan ratsastusloimen hevosen satulaan ja lähdin koni mukanani kohti maneesia.
Avatessani maneesin ovia maneesi ammotti taas tyhjyyttään ja kasvoilleni nousi pieni tyytyväinen hymy. Alkutöikseni talutin hevosta maasta käsin samalla kantaen neljä ravipuomia toiselle pitkälle sivulle ja toiselle kolme puomia laukkaa varten. Lopulta pääsin vihdoin nousemaan selkään. Kiristin satulavyötä ja pyysin hevosen käyntiin.

Alkuverkka sujui moitteetta. Piru oli varsinaisen hyvin kuulolla ja vaikka ajattelin sen keränneen pakkasesta ja karsinassa seisomisesta lisäenergiaa, se tuntui tänään varsin hyvältä. Keskittymiseni tosin saattoi olla parhaimmillaan pitkästä aikaa, mikä tietenkin vaikutti myös hevosen toimintaan. Ensimmäiset verkkalaukatkin olivat varsin toimivia, vaikka viime päivinä hevonen oli ollut sitä mieltä, että laukassa mennään joko helvetin kovaa tai ei ollenkaan.
Siirryin verryttelyn jälkeen päivän teemaan, eli puomeihin. Ravipuomit olivat meille ne helpoimmat. Piru ymmärsi nopeasti jutun juonen ja olin enemmän kuin tyytyväinen hevosen tapaan työskennellä puomeilla. Kaikki tuntui toimivan.

Laukassakaan hevonen ei ollut sen kummempi, vaikkakin virtaa oli. Harvinaisen hankala suoraan ratsastuskin laukassa onnistui loistavasti tänään ja laukka lähti pyörimään puomien ansiosta paremmin, kuin koko viimeisen viikon aikana. Muistutin itseäni taas kerran siitä, että puomit olivat ihan hyvä lisä viikoittaiseen treenisuunnitelmaan, vaikkakin näin talvella hankitreenit olivat enemmän meidän käytössämme.
Loppuraveissa rento ruuna venytti kaulaansa ja ikään kuin liiteli pitkin maneesin uraa toteuttaen parasta loppuverkkaravia aikoihin. Taputin hevosta kaulalle hymähtäen ja siirsin sen takaisin käyntiin. Piru olisi halunnut vielä jatkaa, mutta tiesin, että tämä oli riittävästi tälle päivälle. Hevonen oli hieman hionnut ja rapsutin sen kaulaa uudemman kerran. Olihan se nyt hieno poika.

Siivosimme puomit ja paskat pois, ja aloimme tekemään lähtöä maneesista. Taisin kävellä viimeistä kierrosta puhelinta selaillen, kun maneesin ovi raottui ja sisään pujahti tummatukkainen nainen rautiaan hevosen kanssa. Vilkaisin tuota ja juoksutusliinassa pörisevää otusta. Piru käänsi katseensa rautiaaseen ja hörisi kiinnostuneena. Minä taas pyrin enemmän keskittymään näytön ruudulla pyörivään WhatsApp -keskusteluun kuin naiseen, vaikka hän nätti ilmestys olikin.
”Me mennään samalla oven avauksella”, totesin naiselle ennen kuin hän kerkesi vetämään ovea kiinni. Neito nyökkäsi vaitonaisesti ja siirryin Pirun kanssa ulos maneesista, vetäen oven kiinni viheltäen samalla.

Pihalla seisoi Sofian vaimo, jonka nimeä on kuollaksenikaan muistanut. Nainen heilautti minulle kättään ja nyökkäsin tälle tervehdyksen omaisesti. Sen jälkeen käänsin katseeni visusti talliin ja toivoin, ettei enää yksikään uusi tuttavuus sattuisi tielleni.

Pakkasten takia tallissa seisoi muutama muukin hevonen, mutta vaikka kuinka hiljaa koitin kuunnella, tallissa ei tuntunut olevan nelijalkaisten lisäksi ketään muuta. Talutin Pirun karsinaansa, riisuin sen varusteista ja kävin valmistamassa hevoselle melassiseoksen juotettavaksi. Nappasin satulahuoneesta myös mukaani punaisen talliloimen. Ruuna vilkuili minua karsinan kaltereiden välistä ja hirnahti huomatessaan lämpimän juomansa. Hevosen tuhotessa melassivettään, mä harjasin ruunan vielä kauttaaltaan ja puin loimen sen päälle.

Pyörin tallissa vielä hetken vieden tavaroita paikoilleen ja tehden Pirulle ruuat valmiiksi. Kaivoin vanhan mariannetoppaloimen kaapin perältä hevosen karsinan oveen valmiiksi seuraavaa ulkoilua varten. Pakkasta oli vielä sen verran, että ruuna sai jäädä kavereineen vielä sisälle nautiskelemaan lämmöstä. Lisäsin karsinaan siivun heinää ja lakaisin käytävän vielä pahimmista lioista. Lopulta päätin päivän olevan pulkassa ja tyytyväisenä päivän treeniin suostuin vielä silittämään tallipihalla jolkottelevaa koiraakin.

Mä en todellakaan tiennyt mikä yllätysryntäys Aurotaipaleeseen oli tapahtunut, mutta yhtäkkiä jokaisessa karsinassa komeili jonkin hevosen nimi. Mä tutkailin karsinan ovissa olevia nimikylttejä varsinaisella mielenkiinnolla, kunnes mut keskeytettiin. Olin jostain kumman syystä toivonut, että se olisi ollut Sofia, mutta turhaan. Takanani seisoi tummatukkainen (miten ihmeessä kaikilla tapaamillani naisilla Aurotaipaleessa oli tummatukka.. Eipäs, tapasinhan mä päivällä maneesissa sen vaaleatukkaisen.. Juu, eikä kyllä todellakaan tule nimeä mieleen..) nainen, jonka hevonen oli muuttanut tänne vastikään. Katsahdin naiseen varsin ilmeettömästi, mikä sai hänet yhtäkkiä puhumaan.
”Hei.”
”Terve.”
”Selina”, nainen ojentautui kättelemään ja vilkaisin hänen kättään kuin spitaalista. Nostin kuitenkin hetken viiveen jälkeen käteni taskusta ja kättelin naista.
”Mikke.”

Nainen hymyili mulle kuin naantalin aurinko, enkä ollut aivan varma mitä seuraavaksi oli tulossa. Todellakin toivoin, että neito jatkaisi matkaansa ja jättäisi tämän juttelutuokion tähän.
”Muutettiin, tai siis oikeastaan Thalia, muutti tänne eilen. Se rautias puokki, tarhaa Sannin kanssa. Asuttiin tossa naapurissa. Tai naapurissa ja naapurissa, eihän sitä..”, nainen alkoi papattaa ja katsoin tuota miltei kauhistuneena. Mitä helvettiä tämä nyt oli? Mä olin tottunut käymään tallilla niin, ettei kukaan sanonut mulle sanaakaan. Ja jos sanoi, se oli korkeintaan moi, eikä mitään sen enempää. Silmät lautasen kokoisena koitin toppuuttaa nutturapäisen naisen puheenvirtaa.
”Mukava kuulla, mutta mulla on tässä vähän kiire”, selostin naiselle vakava ilme kasvoillani ja nyökkäsin sitten naisen hiljentyessä.
”Näkemiin”, totesin Selinalle yllättyen kohteliaisuudestani itsekin, samalla kun ohitin hänet päästäkseni varustehuoneeseen. Vetäydyin rehuvarastoon varsin sutjakkaasti hoitaakseni Pirun ruuat kuntoon.. Tai ehkä piiloutuakseni.

Tein hevosen mössöt varsin nopeasti valmiiksi, minkä jälkeen asetin ämpärit niille samoille paikoille kuin aina ennekin. Ämpäreitä ja astioita oli ilmaantunut rehuvarastoon vinopino, enkä ollut oikeastaan millään valmis hyväksymään sitä. Mahdollisuus törmätä ihmisiin oli suurempi kuin ennen, enkä ollut täysin varma, kuinka selviytyisin sellaisesta. Pudistin päätäni samalla kun astelin takaisin varustehuoneeseen, sipaisin Pirun nahkaista satulaa ja siirryin huoneen ovelle tarkistaakseni, oliko käytävä tyhjä.

Thank god, käytävä todella oli tyhjä. Yhtä sutjakkaasti kun olin karannut varustehuoneeseenkin, olin kulkenut käytävän läpi ulko-ovelle ja luikkinut tieheni tallista. Tallin pihaa koristi tällä kertaa loskasää ja olisi ihme, jos saisin autoni liikkumaan pois sieltä.

Piru katseli minua varsin lempeästi. Se hörähti tunnistaessaan tulijan ja ravisteli itseään kuin märkä koira. Hymähdin samalla kun vieno hymy nousi kasvoilleni ja pujahdin hevosen tarhaan. Oikeastaan hevosten tarhaan, sillä tallin täyttymisen johdosta oli piruparka menettänyt oman tarhansa ja siirtynyt puokkiori Ninjan tarhakaveriksi. Kimo ori seisoi tarhan nurkassa selkeästi närkästyneenä vaihtuneeseen keliin ja jätti minut Pirun kanssa rauhaan. Olihan ne kai tullut keskenään ihan hyvin toimeen, kumpikaan ei ollut välittänyt toisesta oikeastaan yhtään. 

Rapsutin ruunikkoa korvan takaa samalla kun pohdin päiväistä ratsastustani. Huomenna me oltiin lähdössä kisoihin heti aamusta, enkä mä ollut ratsastanut hevosta kovin raskaasti. Kevyt askeleiden läpikäynti ja huomisten ratojen pohdinta oli riittänyt varsin hyvin. Ruuna ei ollut enää yhtä energinen kuin tammikuussa, vaan oikeastaan normaali itsensä. Olin kokenut sen ihan hyväksi asiaksi, sillä jatkuvasti ristiin ajatuksieni kanssa menevä Piru alkoi pikkuhiljaa käymään hermoilleni. Viime viikkoiset kisat olivat esimerkiksi menneet varsin huonosti, enkä mä ollut tainnut hiiskua niistä kellekkään mitään. Sofia oli toki painostanut mua kertomaan heti kun oltiin kisoissa, mutta olin pitänyt suuni supussa ja kertonut hänelle hyvistä tuloksista vasta jälkikäteen.

Olin viikon verran parannellut hevosta jokaisessa askellajissa ja treenannut ohjelmat läpi. Oltaisiin jopa hetki tallilta poissa, sillä kisojen kesto oli yllättävät kolme päivää, eivätkä ne olleet niin lähellä, että jaksettaisiin jokaisena päivänä rampata kisapaikalle omalta tallilta. Takaisinhan me oltaisiin jo 14. päivän päivänä, jota seuraavana päivänä oli kuulemma jotkin illanistujaiset tallilaisten kesken. Sekavana olin lupautunut tulemaan sinnekin, ihan vain koska niistä oli ollut puhetta silloin kun olimme Pirun kanssa napanneet hopeaa Adinassa ja olin ollut hyvällä päällä. Mokomatkin onnistumiset johtivat typeriin lupauksiin. 

Silitin hevosta vielä hetken, kunnes koin räntäsateen itsekin jo kurjaksi. Piru pääsisi kuitenkin kohta sisälle, joten en vaivautunut siirtämään sitä itse tallipihaa valtaavan loskan läpi talliin. Seiskööt siinä ja nauttikoot Suomen keleistä. Itse liimauduin maneesin taakse tupakalle (olin tehnyt siitä itselleni tupakkapaikan) ja syöpäkääryleen poltettuani siirryin autoon, joka yllättäen suostuikin poistumaan tallipihasta ilman ihmeellisempiä kommervenkkeja. Toivottavasti niin tapahtuisi huomennakin.