|
Henna
we headed to the top so we can get a better view
|
|
last online Sept 8, 2024 22:55:34 GMT
Ylläpitäjä
|
|
|
Jan 17, 2019 16:05:03 GMT
Post by Henna on Jan 17, 2019 16:05:03 GMT
|
|
|
|
|
|
selina
"Magic is like pizza, even when it's bad it's pretty good."
|
|
last online Mar 22, 2020 13:56:25 GMT
Apukäsi
|
|
|
Jan 23, 2019 16:59:08 GMT
Post by selina on Jan 23, 2019 16:59:08 GMT
Tryffelisikana maneesilla Mä keräsin nahkaiset ohjat toppahanskojen peittämiin käsiin ja painoin hellästi pohkeet punaisiin kylkiin. Thalia otti lennokkaita askeleita eteenpäin, heittäen muutamaan kertaan päätään. "Me mennään nyt, tullaan noin tunnin päästä", mä totesin valkoisen omakotitalon rapuilla seisovalle isosiskolle, virnistin kinoksessa leikkivälle Theolle ja keskityin sitten ohjaamaan puoliverisen pihatieltä ajoradalle.
Thalia tuntui olevan elementissään: iso, energinen, lohikäärme. Se oli juossut mua karkuun tarhalla ja heittänyt muutamia pukkeja ennen antautumista, osoittanut mieltään sen seurana tällä hetkellä asuvaa Nappia kohtaan uhittelemalla ja koittanut piruettimaailmanennätystä pyöriessään käytävällä. Kun mä olin näyttänyt sille, mitä mieltä mä olin, se oli luiminut. Ja, to be honest, se aivan satavarmasti tuhahti mulle. Mokomakin.
Me selvittiin elossa Aurotaipaleen pihaan ja mä taputin tyytyväisenä korskahtelevaa tammaa, irroittaen jalkani jalustimista. Juuri kun mä olin valmistautumassa hyppäämään alas Halin selästä avatakseni maneesin oven, mun takaa kuului epämääräinen älähdys ja sitten hieman selkeämmällä suomenkielellä lausuttu ”älä vaivaudu, mä avaan”. Kun huutaja pääsi meidän kohdalle, mä tunnistin naisen: Henna. Aurotaipaleen toinen pääjehu ja sen toisen vaimo. Me oltiin tunnettu Sofian kanssa hevospiirien takia jo vuosia, ja myös toinen Tuovisista oli tullut mulle tutuksi ajan saatossa.
”Sofia on laittamassa mulle Ninjaa valmiiksi, mä meinasin laittaa esteitä”, hengästynyt nainen selosti iloisena samalla kun asteli meitä ennen sisälle lämpimään ratsastushalliin. Mä nyökyttelin toiselle, riisuin vaaleanpunaisen toppatakkiunelmani ja heitin sen katsomon reunalle - josta se valahti katsomon puolelle kolmen sekunnin sisässä, mutta whatever. Tarkoitusperä oli tärkein. ”Me ei olla aikoihin hypätty”, tuumasin ääneen Hennalle ja kannustin puoliverisen käyntiin. Thalia katseli ympärilleen varautuneena, mutta lähti sitten kävelemään reippaaseen tahtiin uraa pitkin, seuraten kuitenkin sivusilmällä puomien kanssa hääräilevän Hennan toimia. ”Hypätkää tekin, mä en meinannut laittaa mitään isoja. Ninja kaipaa jonkinlaista hyppäämistä viikoittain”, nainen kertoi ja mä totesin miettiväni.
Eihän me oltu oikeasti hypätty Halin kanssa aikoihin. Mä tiesin, että se osasi hypätä, ja rakasti sitä, mutta sitä mukaa kun estekorkeus nousi, oma itsevarmuuteni laski. Se toimi kuten vaaka, ja kun me koitettiin ylittää Thalian maksimikorkeutta yhdessä, kuppi jossa mun itsevarmuuteni killui, hipoi maata. Mun epävarmuuteni perustui kaikenlisäksi mun omiin virheisiin ratsastajana: siihen kuinka mun kädet eivät joustaneet tarpeeksi, kuinka mä en antanut niillä metrikaksikymppisillä tarpeeksi tilaa Halille. Tiesin, että meidän pitäisi nähdä valmentajaa, mutta mun valmentajanmetsästysapu Sofia ei vielä ollut tietoinen siitä, että mä tarvitsisin tukea ammattilaiselta. Mä en jaksanut pyytää apua Sofialta, vaikka tiesin toisen jeesaavan mielissään. Mä olin tyytynyt menemään sileällä ja puomeja, mutta jos ajatteli tulevan kesän ulkokautta, mä tiesin ettei me päästäisi starttaamaan ”meidän tasoisia” luokkia ilman valmentajaa.
Thalia oli ollut into piukeana a) uudesta hevosesta maneesissa (tiedättehän, se pärisi tyylillä ’iik täällä on poika mamma auta täällä on P O I K A’) b) nähdessään Hennan asettamat esteet ja tajutessaan, että se pääsisi hyppäämään. Punainen tamma steppaili mun allani, kun mä koitin parhaani mukaan istua satulassa ja hillitä sen menohaluja pääty-ympyrällä odottaessani omaa vuoroani.
Ja sitten me päästiin menemään. Laukka, laukka, laukka, ponnistus.
”Muista joustaa, anna tilaa ponnistukselle, kantapäät alas.”
Thalia vaihtoi F1-vauhtia muistuttavan laukkansa automaattisesti esteen jälkeen, ja jäi odottamaan mun suuntamerkkejäni. Mä ratsastin tamman karteessa pohkeiden väliin ja ohjasin sitten punaiselle sarjalle. Laukka, laukka, yli. Laukka, laukka, b-osan yli. Viimeinen radan esteistä oli sinivalkoinen pysty pitkän suoran jälkeen, ja mä tunsin puolimetrisen esteen lähestyessä, kuinka Thalia alkoi nykimään laukkaansa. Sen askel pieneni ja se ponnisti turhan kaukaa, jätti järkyttävän ilmavaran ja yllätti mut lähtemällä hyppyyn liian aikaisin. Esteen jälkeen mä istuin satulaan, hidastin pärisevän tamman raviin ja taputin sitä pienesti kaulalle.
Kaikkein jännintä oli, että vaikka mä kuinka kärsin kolahduksia itsevarmuudessani ja ratsastustaidoissani Thalian hypätessä hassusti, mä kuljin sen virheen perässä kuin tryffelisika ranskalaisessa havumetsässä niin kauan että mä jäljitin ne tekijät, jotka johtivat siihen. Nytkin mun kärsäni olisi kaivautunut maneesin pohjahiekan lävitse, jos olisi ollut tarve. Vaan ei onneksi ollut: mä tiesin, etten mä ratsastanut laukkaa tarpeeksi isoksi ennen pitkää suoraa. Mä mokasin unohtamalla. Thaliassa ei ollut mitään vikaa. Miksi se olisi ylläpitänyt yhtään mitään, mitä mä en edes pyytänyt siltä?
Mä huokaisin turhautuneena ja seurasin katse tiiviisti kimossa orissa, kuinka Henna ja Ninja hyppivät esteiden yli. Henna oli saanut tosi hyvän tatsin saksalaiseen hevoseen, ja ne näytti sulautuvan yhteen - aivan kuin niiden ajatustoiminta olisi toiminut yhdessä ja samassa paikassa. Tuota mä halusin myös Halin kanssa. Ja se loi muhun jotenkin tarmoa seuraavalle kierrokselle.
Se tuotti tulosta. Me puhistiin radan jälkeen tyytyväisinä ja annoin ponille kunnon taputukset. Sen laukka oli ollut superjees.
”Me tarvittais valmentajaa esteille, että me päästään kisaamaan ens kesänä”. Se lipui mun suustani vahingossa, kun mä talutin Halia ympäri maneesia. Tamma nyki ohjia mun kädestäni ja mun posket helottivat punaisina - äskeisen urheilusuorituksen ja vahinkokysymyksen takia. ”Mikki on tosi kiva, mä voisin soittaa sille. Oletsä koskaan miettinyt että muuttaisitte meille?” Sofia jatkoi yllättävien kysymysten linjaa.
Totuushan oli, että mä olisin enemmän kuin mielelläni muuttanut Thalian heti tänään Aurotaipaleeseen. Lämmin talli ja maneesi, kenttä ja joku muu hoitamassa aamutallit houkuttelivat liikaa. Silti mä en jotenkin tiennyt, miten suhtautua ajatukseen siitä, ettei Hali asuisi enää mun siskoni pihassa.
”Kyllä mä aina välillä. Ei olisi niin pitkä matka treenaamaan ainakaan”, naurahdin tummaverikölle, joka lupasi hommata Halille heti karsinan, kun mä päättäisin roudata ponin tänne. Mä virnistin naiselle ja päästin sitten huomaamattoman huokauksen livahtamaan mun huulieni välistä.
Tänä talvena? Kenties. Mitä mä olin mieltä? Halusin, todellakin. Kykeninkö mä? Piti ottaa selvää.
#1 |
|
|
|
|
|
selina
"Magic is like pizza, even when it's bad it's pretty good."
|
|
last online Mar 22, 2020 13:56:25 GMT
Apukäsi
|
|
|
Post by selina on Jan 29, 2019 0:28:32 GMT
Thunder, rotta-Eino ja lentävät heijastimet Mä potkin lunta tallin kynnykseltä kovalla tallikengän kärjellä, kiroten itsekseni kipeää reisilihasta. Thalia inahti kärsimättömästi karsinassaan ja antoi mielipiteensä kuulua pamauttamalla kopin ovea jalallaan, johon mä äyskäisin sille takaisin: ”Mulla menee hetki, hemmetti sentään!”
Purin hammasta, hengitin syvään ja kokeilin, menikö tallin ovi nyt kiinni: mä olin huomannut meidän pienen tallin suureksi ongelmaksi jo alkutalvesta, että kynnykselle kasaantuva lumi esti oven kunnollisen sulkeutumisen siinä pisteessä, kun märkää höttöä vain jäi tarpeeksi listan ja oven alakarmin väliin. Joskus mä olin passittanut kenet tahansa muun hoitamaan kovettuneen ja paikalleen jumahtaneen lumen siirron, mutta tänään mä olin huomannut, kuinka tallissa oli mahdotonta toimia, jos jättäisin lumesta paasaamisen vasta iltapalapöytään. Hyvällä lykyllä Jere olisi hoitanut homman ehkä aamutallissa, tai ”parhaassa” tapauksessa vasta huomenna iltapäivällä - joka taas olisi kiristänyt mun hermoja huomenna ja tänään. Niinpä mä olin päätynyt hoitamaan homman itse. Mikä taas sai mun hermokäyrät kohoamaan.
Olisi pitänyt laittaa vaikka Jussi tekemään homma. Se kulki yleensä madren mukana, ja toimi sen henkilökohtaisena palvelusväkenä joka paikassa. Kun äiti sitten oli kuin olikin tänään tulossa tarkistamaan taloa, mä olisin hyvin voinut passata homman miehelle, jonka kiiltäväpintaisten nahkakenkien kärjillä olisi varmasti potkinut lumet pois bonuspalkan toivossa.
Niin. Me asuttiin mun siskopuoleni, tämän avomiehen Jeren ja heidän lapsensa, parivuotiaan Theon kanssa madren ja Jukan talossa. Ei siinä, johon mä muutin kolmetoista vuotta sitten - vaikka tämäkin vaikutti yhtä kartanolta kuin sekin. Se oli vuokrattu espoolaiselle majoitus- ja pitopalveluyritykselle, ja madre oli ostanut tämän tilalle Lahdesta. Jukka kuitenkin päätyi jossain vaiheessa asumaan enemmän toimistollaan Helsingissä kuin kotona täällä, joten ne päätyivät ostamaan vielä kolmannen asunnon, tällä kertaa pääkaupungin keskustasta. Silloin mut ja Enni oli patistettu pitämään lahtelaisen talon seiniä pystyssä, koska ”eihän sitä tiedä, millaista porukkaa paikalla pyörii, jos vaikka murtaudutaan kun näyttää asumattomalta”.
Me kuitenkin tiedettiin molemmat siskon kanssa, ettei madre oikeasti halunnut meitä tänne sen vuoksi. Se halusi olla tietyllä tavalla kontrollointipöydän takana meidän elämissä - vaikka me oltiinkin jo aikuisia. Madre, JA ABUELA, olivat molemmat ihania, mutta ehkä hieman höpsähtäneitä tämän asuntojutun suhteen. Kumpikaan niistä ei enää halunnut menettää otettaan musta - eikä Ennistä, madre varsinkaan. Se oli kohtalaisen hyvin ominut tyttörukan kuin omaksi tyttärekseen vuosien saatossa.
Toppatakin suljettu vetoketju tuntui hyvältä kirpeässä pakkassäässä. Mä vedin henkoset syöpäkääryleestä ja selasin punoittavilla, paljailla sormille somea samalla kun pidin taukoa. Jonka kyllä saattoi lukea ennemminkin energian- ja motivaationkeräystuokioksi. Thalia ei vaikuttanut olevan all smile and warm feelings tänään. Se vaikutti tulevan suoraan helvetistä. Ainakin siihen malliin se oli pomppinut tarhassa, kerättyään parin vapaapäivän aikana energiaa kuin köyhä pulloja tienposkista kalja mielessään. Kun päälle lisäsi vielä etelää vainonneet pakkaset, oli koktaili valmiina tainnuttamaan mut - minä hetkenä hyvänsä.
Mä olin pystyttänyt salaisen tupakointipisteen tallin nurkan taakse, joten oli oudoksuttavaa, etten mä kuullut abuelan ja madren saapumista. Siinä ne kuitenkin seisoivat tallikäytävällä, pällistellen punaista tammaa arvostellen, kun mä palasin sisälle. ”Öh, hei madre, hei abuela”, mä ähkäisin tömistellessäni lumia kenkieni pohjista, vetäisten sitten tallin oven kiinni perässäni. ”Enni kertoi sinun olevan tallissa, missä sä olit?” Madre kuin syöksyi suoraan tervehtimisvaiheesta asioiden uteluun. ”Tuota… tarhalla. Tarhalla joo. Kaatamassa vesiä kiposta, ettei täysin jäädy yön aikana”. Hitsit mä olin hyvä keksimään hätävalheita.
Abuela saisi varmaan elämänsä ensimmäisen ja viimeisen sydänkohtauksensa, ja äiti vasaroisi omin desinfioiduin sormin tallin nurin, jos ne tietäisivät mun harjoittaneen tupakointia jo jonkin aikaa. Isä oli polttanut, ja mummolle sekin oli yksi näistä Ulla Taalasmaa the salapoliisi -tyyppisistä syistä sen kuolemaan - jonka aiheutti veneonnettomuus, ei tupakan mukana tulevat terveydelliset haitat. Äiti taas kuului siihen väkeen, jolle tupakkaa polttivat ainoastaan hyvin kuumat, nuoret liikemiehet, sekä jollakin tavalla elämässään rappioituneet ihmiset.
”Oletko sä löytänyt töitä? Jukalla olisi se työpaikka vielä avoinna sinulle, tai siis tarjota joitakin hommia firmalta, jos tarvitset. Mä voisin heti tänään kysyä, kun palaamme kotiin.”
Toinen asia, joka mun äidistä tuli tietää sen lisäksi, ettei se suvainnut tupakointia. Se oli pyhittänyt varmasti jokaisen sekuntinsa ajatuksistaan mun tulevaisuuden pohtimiselle. Käytyäni lukion mun olisi pitänyt hakea opiskelemaan, mutta mä päätin toteuttaa itseäni, ja jätin haun välistä - käytyäni Argentiinassa abuelan kanssa mut passitettiin vahtimaan tätä hemmetin taloa Lahdessa, see what she just did there? Siitä saakka se oli koittanut saada mua opiskelemaan, tai töihin aviomiehelleen.
”Mä oon ollut lentokentällä nyt puoli vuotta, madre. Jonka lisäksi, josset sä satu muistamaan, mä opiskelen yhä yliopistolla”, mä mutisin samalla, kun viskoin käytävällä olevalta hyllyltä Thalian heijastimia tähdätysti kohti tamman karsinan edessä pällistelevää parivaljakkoa. ”Ei niistä sun opiskeluistasi ole kauheasti kuulunut”, abuela hätkähti ja siirtyi ainiaan kipeän nilkkansa kanssa kauemmaksi punaisen tamman luota. Sen jälkeen se alkoi asettelemaan Napin loimia telineessä nätimmin, ja mä pyöräytin silmiäni pienesti.
”Mä vain opiskelen hitaampaan tahtiin, siinä kaikki. Ja por favor, abuela, lopeta se loimien laittaminen. Ne näyttää kohta ihan samalta.”
”Talollakin oli jotenkin, kummallinen, jos sen niin voi sanoa, tunnelma. Ei tosin sillä, että se yllättäisi. Enni oli laittanut jonkinlaisen oudon verhon roikkumaan olohuoneeseenkin”, madre jatkoi paasaustaan. Se oli aina tällainen. Joka kerta, kun me nykyään nähtiin, me saatiin Ennin kanssa molemmat kuulla pienimmistäkin asioista. Jotenkin madre oli päättänyt ottaa leipälajikseen varsinkin hänen talostaan valittamisen - ja onnistui siinä ilmeisen hyvin yrittämättäkin.
”Sä itse annoit sun korttisi meille käyttöön, kun me muutettiin. Enni osti ne verhot Ikeasta jo silloin mutta vaihtoi ne vasta nyt joulun jälkeen.”
Kevyt karsinanovi oli helppo saada auki ympärillä häälyvistä kritisoijista huolimatta, ja mä huokaisin salaa mielessäni päästessäni Thalian karsinaan pakoon.
Ainakin melkein. Ainakin meidät erotti seinä.
Punainen puoliverinen pärskähti mut nähdessään, ulotti turpansa epäileväisenä mun kädessä olevaa pöläriä kohti ja antoi korviensa vispata, kuunnellen abuelan jatkaessa loimien parissa ja äidin, no, pällistellessä oven toisella puolella. Mä annoin pirteänvärisen harjan liukua klipatun hevosen karvalla maltillisesti ja mahdollisimman verkkaisesti, aivan kuin Halin puunauksen jatkaminen saisi mut turvaan arvostelevalta joukkiolta. Suunnitelmana karsinassa loppuillan ajan pysyminen kuulosti hyvältä, mutta toteutus ei varmasti olisi niin menestystarina.
”Jukka käski kysyä Thunderista”, mä näin sivusilmällä abuelan tökkäävän pitkään takkiin pukeutunutta madrea käsivarteen kuin muistuttaakseen naista aviomiehensä toiveista. Madre mulkaisi mummoa pikaisesti, ja käänsi sitten katseensa ensin satulaa raahaavaan tyttäreensä, sitten karsinan ovessa olevaan nimikylttiin. ”Niin, totta. Mitenkäs Thund-.. eihän tämä ole Thunder. Mikä tämä Thalia oikein on? Rakas, ei hevosia voi vaihtaa kuin sukkia. Abuelako tämän sinulle on iskostanut päähänsä, siellä Argentiinassako? Voi pyhä sylvi”, madre huokaili ja mua alkoi pienesti hymyilyttämään. Olin vahingoniloinen siitä, että kerrankin äiti oli hämmentynyt. En tiedä, laskettiinko sitä yleisesti rikokseksi, mutta madre olisi nirhannut mut, jos olisi tiennyt.
”Se on kyllä se sama hevonen, mutta sen nimi EI ole Thunder. Kuten mä olen useasti sanonut sulle.” Nostin vaaleanvihreällä huovalla varustetun yleissatulan Halin selkään, saaden tamman inahtamaan pienesti ja madren kavahtamaan millisenttejä taaksepäin ovelta.
”Missä vaiheessa sä olet sen nimen vaihtanut? Herranisä jos sä joskus lapsia saat, ethän sä heidänkään nimiään voi päivittäin vaihtaa!” ”Se ei ole koskaan ollut Thunder. Se oli Filan keksimä vitsi, se halusi ärsyttää mua.”
Abuela hymähti kapeiden huuliensa välistä, ja sai madren mulkaisemaan toistamiseen itseään.
”Älä hyysää, kyllä minä itsekin osaan sisälle. Mene sinä nyt vain edeltä, kun sitä kylmää valitit”, abuela äyskäisi madrelle tallin oven edessä, ja avasi sitten oven naiselle valmiiksi hennoilla käsivarsillaan. ”Mä odotan sua sisälle Selina, kunhan olet lenkittänyt tuon eläimen”, nainen totesi, keräsi huulilleen pienen hymyn ja katsoi mua silmiin viimeisen kerran ennenkuin kääntyi paksukorkoisilla saappaillaan. Mä nyökyttelin siihen saakka, että tallin ovi oli pamahtanut kiinni, ja käännyin sitten takaisin ”tuon eläimen” puoleen. Avasin suitset nätistä paketista, viskasin ohjat rennoin ottein kaulalle ja tarjosin irvistelevälle Thalialle lämmittämiäni kuolaimia. ”Annahan minä yritän”, abuela oli ilmestynyt mun selkäni taakse, ja ojensi räikeän vaaleanpunaisen toppatakin vuoraamia käsivarsiaan kohti suitsia. ”Ehkä on parempi että mä hoidan tämän, abuela. Se osaa olla aika häijy”, mä mutisin hieman hämmentyneenä. Vaikka olinhan mä tottunut siihen, että abuela osasi olla huvittava tempauksineen.
”Ei varmasti yhtä häijy, kuin seniorikerhon Eino. Se mies se vasta onkin. Marja kertoi käyneensä "deiteillä" Einon kanssa, mutta miespä luuli kokoajan olevansa vain kahvittelemassa ystävinä. Siinä se oli alkanut kertomaan lukuisista naisistaan, joita sillä käy ”seuraa pitämässä”. Mikä rotta koko ukko! Vaikka onhan se Marjakin hieman hölmö, onhan se nähnyt ne tytönhupakot jotka Einoa ovat kerhotalolle roudanneet”, abuela selosti mun pyöritellessä päätäni. Tuo nainen osasi olla pahimman luokan Ulla Taalasmaa, kuten jo aiemmin totesin. Eikä abuela edes häikäillyt kertoa juttuja - seniorikerholta olivat levinneet meidänkin keittiössä jutut vanhus x:n virtsausongelmista ja vanhus y:n mysteerisesti kadonneista alusvaatteista. Me oltiin Ennin kanssa pohdittu, oliko abuela oikeasti tavallisille vanhuksille tarkoitetussa kokoontumisessa joka toinen päivä, vai oltiinko me ehdotettu sille oikeasti senioreiden Seiska-ryhmää.
Kun mä vihdoin pääsin eroon abuelasta, mä istuin jo hevosen selässä tallin edessä. Thalialla oli yllään keltaiset heijastimet niin loimena, rintaremmimartingaalina kuin suojinakin - ja mä itsekin olin pukeutunut heijastavaan liiviin, kaiken varalta. Mä painoin hellästi pohkeet punaisen tamman kylkiin ja puoliverinen lähti tanssivin askelein pitkin pihatietä, kohti risteystä.
Mä olin suunnitellut jo aiemmin päivällä, että kävelisin Thalian kanssa maastossa tänään, mutta yllättävien sukulaisten visiitin takia olisin sivuuttanut kalleimmatkin valmennukset - vain päästäkseni Halin kanssa kahdestaan ajatustemme keskelle. Pakkasesta innostunut tamma piti huolen, etten mä saanut ajateltua hetkeäkään madrea tai sen uteluita, tai abuelan tarinoita senioreista: se hätkähteli jokaista postilaatikkoa ja kiersi kaukaa maahan isketyt aurauskepit. Melkein sai jopa sätkyt lumitöitä tekevästä naapurista. Kun mä pääsin jokaisen kiertoreitin tutkittuani takaisin kotipihaan, mä annoin ohjan valua toisesta kädestäni ja kaivoin puhelimen esille.
A new message from Emmi
Perkele.
#2 |
|
|
|
|
|
selina
"Magic is like pizza, even when it's bad it's pretty good."
|
|
last online Mar 22, 2020 13:56:25 GMT
Apukäsi
|
|
|
Feb 10, 2019 14:10:14 GMT
Post by selina on Feb 10, 2019 14:10:14 GMT
Aivojenvaihdossa valmennuksessa
lauantaina 2. helmikuuta 2019 Mä en tiedä, minkä valtakunnan kirjat ja verotaulukot olivat menneet sekaisin, kun mä olin ottanut madrelta vastaan apua. Thalian suhteen. Jo se, että se nainen ei ollut ollut hevosten parissa vuosikausiin, olisi saanut luvan enteillä jotakin - puhumattakaan siitä, että madren tuttavapiiri koostui lähinnä laumasta seurapiireihin kuuluvia elitistejä. Mutta ei. Kun me jonkin tasoisessa seesteisen rauhallisessa tunnelmassa istuttiin koko porukka Halpalanpolku seitsemännen ruokailusalin pöydän ääressä, edessämme lähileipomosta haetut palat kakkua sekä kupilliset Jeren keittämää liian katkeraa kahvia, Enni päätti kertoa että me aiottiin kilpailla Thalian kanssa.
“Tänä keväänä? Kenen valmennuksissa sä olet käynyt?” Madre näytti yllättävän rehellisellä tavalla kiinnostuneelta.
“Ei meillä oikeastaan ole vakituista valmentajaa. Me ollaan käyty mun frendin luona, se on muutamia kertoja opettanut ja katsonut vähän meidän menoa”, nöyränä poikana mä myönsin, ja survoin nopeasti lusikallisen täydellisesti onnistunutta valkosuklaa-vadelma-juustokakkua suuhuni tukahduttaakseni rehellisyystulvan.
Asia jäi hetkeksi sikseen ja me pakkaannuttiin olohuoneen puolelle katsomaan Ennin, Jeren ja Theon matkakuvia joulukuun lomalta Malediiveilla. Istuessani hartiahuiviin kietoutuneen abuelan viereen mä huomasin madren puuttuvan. “Missä madre?” mä katsahdin kysyvästi harmaantuneeseen naiseen, joka kohotti tietämättömänä olkiaan. “En tiedä, mutta jotain sillä on mielessä, siitä mä olen varma. Yhtä varma kuin siitä että isäsi kuolemaan olivat osallisena ulkokansalaiset”, mummi totesi sormeaan heristäen ja mä huokaisin. Syvään ja pitkään. Vaikken mä uskonut abuelan teorian isän kuolemasta pitävän paikkaansa, äidin poissaolo tilaisuudesta osoitella virheitä ja turhankin keskiluokkaisia yksityiskohtia lomakuvista sai mut hämmentyneeksi.
Seuraavana päivänä kaikki selvisi.
“Selina, tervehdihän vierasta. Sven Jukola, hän on hyvä ystäväni ja teidän uusi valmentaja. Hällä on takana vuosikymmeniä hevosurheilun parissa.”
Mä olin katsonut reippaasti ruskettunutta, viimeisen päälle toisiinsa sopiviin toppavarusteisiin pukeutunutta miestä, jonka ikä oli reilusti yli viisikymmentä, mutta jonka elekieli oli jäänyt jonnekin nykynuorison ja Jukolan itsensä nuoruusvuosien sekoitelman keskelle. Muutama hopeanvärinen hiussuortuva oli karannut tummansinisen pipon alta, ja käteltyäni Sveniä miehen pientä ryppyä muodostamaan alkanut käsi hakeutuikin survomaan häiriötekijät takaisin päähineen lämpöön. Sen jälkeen mies otti esille toisessa kädessään pitelemänsä kansion, avasi sen ja merkitsi jotain muistivihkoon kansion sisällä olleella mustekynällä.
“Oletteko te startanneet mitä viimeksi? SIM Routine Trophyt järjestetään maaliskuussa, matalin luokkakorkeus on metri mutta mä ajattelin, että voitaisiin kokeilla sekä sitä että satakymppistä”, Jukola katsahti vaaleilla silmillään muhun, ja sain änkytettyä, ettei me oltu ehditty starttaamaan Thalian kanssa kuin seitsemääkymppiä, maksimissaan.
“Mutta olette metriä hypänneet?” Mä nyökytin samalla, kun mä koitin lieventää mun hämmennystäni. “Hyvä. Minä laitan ilmot menemään ja meilaan sulle tarkemmat infot kisoista. Maaliskuun puolesta välistä noin pari viikkoa on varattu sinne, tietysti matkustuspäivät erikseen vaikkei Ruotsiin niin kauan menekkään päästä.”
Ruotsiin? Että sitten Ruotsiin? Ei.
Kun me käytiin mun ja Thalian tulevan kuun kilpailukalenteria läpi, Sven nyökytteli ja mutisi epämääräisiä sanoja ruotsiksi, kunnes totesi kaiken olevan “fine”. “Tuo Auburn tuolla näyttää jätte bra. Ole valmiina lauantaina kello kymmenen, mä kuulin että te käytätte jonkun tallin maneesia. Mä löydän itseni sinne, tavataan siellä”, Jukolan mies oli todennut loppuun ja kääntynyt kannoillaan, mun jäädessä katsomaan äitiäni kysyvästi. “Por favor Selina, anna mä autan teitä. Anna mä olen äiti.”
Ja niin me oltiin Aurotaipaleen maneesilla vaille kymmenen lauantaiaamuna, kävelemässä alkukäyntejä kun Sven astui sisään ympärilleen katsellen. Ruskettunut mies näytti arvioivan tilannetta ja rakennusta, ja päätyi lopuksi tuhahtamaan itsekseen samalla kun siirtyi keskemmäksi maneesia. Mä jatkoin alkuverryttelyä ravissa, Thalian kumipalloillessa mun allani tavalliseen tapaani, kun maneesin ovi kävi. Ja kun sanon että se kävi, se todella kävi. Oikein paukkasi. Tunsin puoliverisen jännittyvän ja sen korvat sinkoilivat suunnasta toiseen, kun mä otin käyntiin ja käänsin voltille nähdäkseni tulijan.
“Sorisori, se oli kevyempi ovi kuin kelasin. Moikka faija.” Tummat, pitkät hiukset oli letitetty kahdelle ranskanletille, vyötärön korkeutta olevat ratsastushousut myötäilivät oman arvioni mukaan parikymppisen naisen lantiota. Keltainen huppari pilkisti toppatakin alta ja sai huomion kiinnittymään itseensä naisen heittäessä takin maneesin katsomoon.
“Tässä on mun tyttäreni, Evelina. Joka ei ilmeisesti osaa olla ajoissa vieläkään. Mikä sitä sun puhelintasi vaivaa, onko sulla kello jäljessä vai miksi sä tulet vasta nyt?” Sven kiirehti esittelemään nuoren naisen ja mä nyökyttelin tyytyväisenä saatuani selville mysteerinaisen henkilöllisyyden. “Kello on itseasiassa kolmea minuttia vaille. Mut pyydettiin tasan kymmeneksi”, Evelina vilkaisi ranteessaan roikkuvaa kelloa ja kohotti pienesti kulmaansa katseen pysyessä tiukasti kiinni isässään. Sven pudisteli päätään ja passitti nuoren kantamaan puomeja kanssaan samalla kun mä nostin ravin ja aloin pyörittämään erikokoisia voltteja Thalialla.
Evelina asetti vielä viimeisen punavalkoisen puomin pidikkeilleen keskihalkaisijalla kulkevan kolmoissarjan viimeiselle esteelle, ja perääntyi sitten katsomon puolelle seuraamaan isänsä pitämää valmennusta. Näiden kolmen suht matalan pystyn lisäksi maneesiin oli koottu neljä muuta ristikkoa ja pystyä, joista kaksi lähti vinottain sarjan viimeisen esteen päistä ja toiset kaksi sarjan ensimmäiseltä esteeltä samalla tavoin. Me otettiin muutama verryttelyhyppy molempiin suuntiin, ja Thalian käydessä muutamilla ylikierroksilla me alettiin tulemaan ensimmäistä tehtävää. “Älä päästä hevosta ennakoimaan tehtävän kulkua. Tee erilaisia teitä, ota ensiksi tuo sarja ja sen jälkeen jompi kumpi tuolla päässä olevista ristikoista mutta sitten voit vaikka tulla välillä pääty-ympyrällä nuo kaksi pientä. Tärkeintä on kuitenkin, että Thalia odottaa sun ohjeita eikä ryntää suoraan olettamalleen esteelle”, Sven selosti toppatakkinsa suojista ja painoin hellät laukkapohkeet punaisen tammani kylkiin. Se syöksähti eteenpäin laukassa, otti muutaman hätäisen pompun ja tasasi sitten nelinsä. Päädyssä mä istuin tiiviisti satulaan, annoin pienet pidätteet ja ohjasin sitten hätäilevän puoliverisen sarjan a-osalle.
Laukka, laukka, hyppy.
Thalia hyppäsi liian pitkänä ja ponnisti kaukaa, joten meillä oli vaikea tasata askeleita b-osalle - me selvittiin kuitenkin esteen yli ja suunnattiin kolmannelle esteelle paremmista lähtötilanteista. Sarjasta selvittyämme mä käänsin Thalian vasemmalle, vaihdoin kaarteessa laukan ravin kautta ja ohjasin hevosen matalalle ristikolle. Punainen hyppäsi esteen yli järkyttävällä ilmavaralla ja mä laskin Halin hetkeksi raviin suunnitellakseni seuraavaa rataa.
Valmennuksen aikana mä aloin huomaamaan, kuinka Thalia alkoi rentoutumaan, se tuntui kädelle kevyeltä ja kulki takapää allaan.
“Huomaatko sä, kuinka se käyttää rehellisesti kehoaan hypätessään kun se on rento? Sillä on tosi paljon potentiaalia, mutta kun sen pää sählää menemään ilman ajattelemista”, Sven huikkasi loppuraveja keventäessäni. Mä nyökyttelin miehelle, annoin Thalialle enemmän ohjaa ja kevensin pitkänä kulkevan hevosen selässä tyytyväisyydestä hehkuen. Mä en rehellisesti sanottuna muistanut, että Hali saattoi tuntua tältä esteitä mentäessä: se ei rynnännyt vaan odotti mun ohjeita, hyppäsi lavoilla ja selällään ja tuntui, kuin sen aivojen tilalle olisi vaihdettu täydellisen opetusmestarin pääkopan sisältö.
Ehkä Sven ei sittenkään olisi madrelta sen huonoimpia ehdotuksia.
#3 |
|
|
|
|
|
selina
"Magic is like pizza, even when it's bad it's pretty good."
|
|
last online Mar 22, 2020 13:56:25 GMT
Apukäsi
|
|
|
Feb 15, 2019 12:47:13 GMT
Post by selina on Feb 15, 2019 12:47:13 GMT
Mä koin samaan aikaan niin helpottavaa kuin paniikinomaistakin tunnetta, kun ratsastin sisälle Hallavan tilavaan maneesiin perjantaina. Luckily, siis truly luckily, Hallava järjesti kouluvalmennuksia liittyen Tie Tähtiin -cupiin. Me oltiin mahduttu hyvin mukaan meidän kilpailutason toiseen ryhmään, ja mä koin, että tämä oli tavallaan tosi paljon sitä, mitä me tarvittiinkin. Tietenkään Sven ei ollut niin iloinen kun ilmoitin, että me lähdetään ulkopuolisen valvovan silmän alle - ihme tarrapallo sekin, aikuinen mies hemmetti.
Mutta siinä se helpotuksen aihe olikin. Paniikki oli omalla tavallaan paljon enemmän läsnä. Mä en tuntenut ketään muita, enkä edes tiennyt valmennuksia pitävää Alexia - siis mistään. Nimi ei tuntunut korvaan tutulta, ja mua pelotti esittää mun aina niin ihanan arvaamaton tammani sille. Mä pelkäsin että meissä olisi kaikki vialla. Ja että Thalia ei viitsisi käyttäytyä tämän yhden ainoan kuudenkymmenen minuutin ajan, kun se pitäisi.
”Sä jännität aivan liikaa siellä. Se tarttuu hevoseenkin. Koita rauhoittua, anna kantapäiden valua koko painollaan alas ja rentouta ranne. Ei niitä ohjia tarvitse puhki puristaa, tekee vain kipeää ja samalla koko käsivarsi jännittyy jolloin nätti jousto häviää.”
Alex vaikutti pätevältä. Mä asettelin tumman ratsastuskengän paremmin turvajalustimeen, koitin enemmän kuin väkisin painaa kantapäät alas ja kohentaa ryhtiä. Thalia pureskeli kuolaintaan ja otti turhan lyhyitä askelia pituushalkaisijan lopussa, mutta otti avut ihmeellisen nätisti läpi. Ja ehkä se tamman ymmärtäväisyys rentoutti mua, laski olkapäät korvista ja kantapäät kohti maapallon ydintä, sillä seuraavalla kierroksella me saatiin Alexilta kehuja. ”Nyt näyttää paremmalta! Huomaatko kuinka sä saat sen hevosen kyllä toimimaan, kun vaan et itse ylitoimi siellä selässä? Usein kun ihminen alkaa ylisuorittamaan, alkaa myös jännittämään. Ja tässä ketjussa se jännittäminen on huonoksi, koska hyvä ratsukko toimii yhteistyössä vain, jos molemmat osapuolet ovat rentoina, etkä sä voi odottaa rentoutta Thalialta jos sä itse olet kuin bikinifitnessin lavalla”, valmentaja oli todennut ja mä hymähdin itsekseni mielikuvalle musta muskelikisojen osallistujaksi. Hah.
Voltteja me oltiin pyöritelty kotona jo taitolajiksi saakka, ja onnistuneet suoritukset niiden parissa sai mut kokemaan ennennäkemätöntä itsevarmuutta sekä itseeni että Thaliaan. Pieni asetus sisäpohkeella, vaikutuksena tamman pään kääntyminen voltin mukaisesti. Sisälapa pysyi reitillään eikä karannut sisälle. Ulkopohkeella kääntö, lantion kääntyminen aivan millisenttien verran ympyrän mukaisesti. Suora hevonen takaisin uralle. Thalia loisti osaamisalansa rajoissa mun allani ja mä meinasin pakahtua ilosta. Tietenkään meidän voltit eivät olleet täydellisiä, mutta ainakaan niitä ei tarvinnut työstää niin paljoa, kuin muita tehtäviä.
Laukasta raviin siirtyminen oli täysin eri maata, kuin ympyrät. Punainen poni kiirehti, koitti vastustaa kättä ja ei tuntunut olevan yhtään mielissään askellajin vaihtumisesta. Useilla tehtävän hinkkauksilla ja Alexin joka kertaisilla vinkeillä me hiottiin sitä - aivan liian kauan -, ja loppupeleissä Thalia joutui tyytymään kohtaloonsa aka päätyi lopulta miellyttämään ratsastajaa kun ei saanut omaa tahtoaan läpi. Alex naurahteli kun sanoin asian ääneen ja mua hymyilytti mun höpsö puoliveriseni.
Mä olin loppu valmennuksen jälkeen. Täysin rikkipoikkipuhki. Mä en jaksaisi toista valmennusta enää, ja silti tiesin että meidän olisi mentävä jokaiseen tähticupin alla järjestettävään. Riisuessani punaista mä vannoin, että keväällä me näytettäisiin vielä hyvältä.
#4 |
|
|
|
|
|
selina
"Magic is like pizza, even when it's bad it's pretty good."
|
|
last online Mar 22, 2020 13:56:25 GMT
Apukäsi
|
|
|
Feb 22, 2019 15:22:02 GMT
Post by selina on Feb 22, 2019 15:22:02 GMT
Lohikäärmeenpäivä Sven oli taas ärissyt mulle, kun olin kertonut ilmoittautuneeni Hallavassa järjestettävään valmennukseen. Jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä. Reilun viikon. Mä olin kuitenkin pakannut punaisen lemmikkilohikäärmeeni päättäväisesti traileriin, viskannut kiiltäväpintaisen auton avaimet suomenruotsalaiselle ja iskenyt etupenkin penkinlämmittimen täysille, vaipuen pienoiseen tiedottomaan tilaan ja koomaan ihan tietoisesti.
”Kyllähän minäkin osaan…” ”Se Hallavan valmentaja on niin nuorikin…”
Mä en jaksanut provosoitua Svenin sanoista. Mä tiesin, että meidän oli pakko päästä valmentautumaan mahdollisuuksien mukaan niin paljon, kuin vain aika ja hevosen hyvinvointi antoi periksi. Mä olin sen verta kilpailuhenkinen, että kun meidän nimet kerta jo olivat osallistumislistoissa, olin päättänyt että mehän hemmetti soikoon pärjättiin. Tai ainakin selvittiin maaliin ilman virhepisteitä. Toisaalta tiputtaminen ei koskaan ollut ollut Thalian ongelma, mutta isot kisat olivat uusi ympäristö meille, ja mä olin päättänyt ottaa tavoitteeksi selvitä pitkälle kevääseen mukana näissä karkeloissa.
Ja onnekseni tänään ei ollut kilpailupäivä. Heti, kun mä olin ponnistanut jakkaran avulla itseni punaisen puoliverisen selkään, se alkoi esittää taidonnäytteitään: Ai kamala, kun musta puoliveriruuna oli niin pelottava, että sille piti joka käänteessä irvistellä, ja hyi hemmetti, kuinka Hallavan maneesin nurkat olivatkin niin täynnä demoneita tänään että niitä piti kaartaa oikein kaukaa. Huoh.
Musta tuntui, etten mä saanut tammaan oikein mitään yhteyttä verryttelyissä, ja Aleksi alkoi jakamaan ensimmäisen tehtävän ohjeita mun mielestäni aivan liian aikaisin. Mä odotin hermostuneena meidän vuoroa, käänsin Thaliaa ympyröille ja koitin rauhoittua seuraten muiden ratsukoiden melko sujuvia suorituksia. Sitten mä painoin pohkeet hellästi sätikäisen kylkiin, nostin kevennetyn ravin ja lähdin lähestymään ensimmäistä ristikkoa. Kevyt esteistunta myötäili punaisen tamman hyppyä, ja melkein, luckily vain melkein, mä ehdin jo huokaista helpotuksesta.
”Ristikoiden väliin tehdään pysähdys..”
Eipä muuten tehty. Ainakaan Thalian mielestä. Myönnetään, etten mä ehkä koittanut hidastaa tammaa täysin Thalian käsikirjan mukaisesti, mutta silti. Olisihan se voinut silti pysähtyä. Vaan ei, se jatkoi matkaansa niskojaan viskellen.
”Ota käyntiin, käännä ympyrä ja tule uudestaan pysähtymispisteeseen. Sitten istut kunnolla satulaan ja koitat uudestaan”, Aleksi ei tuntunut menettäneen vielä kärsivällisyyttään meihin ja neuvoi tasaisen ammattitaitoisella äänellä. Mä käänsin tamman varpistelevassa käynnissä ympyrälle, palautin itseni holttiomaisilta stressireaktioilta tehdasasetuksille ja koitin pysähtymistä uudestaan. Ja se onnistui. Melkein ainakin. Me seisottiin ehkä kolme sadasosasekuntia paikallaan, jonka jälkeen Thalia päätti, että hälle alkoi riittämään. Se tahtoi hypätä lisää.
”Anna sen mennä vaan, kokeillaan uudestaan ens kierroksella!” Aleksi naurahti hieman rennommin ja mä päästin tamman siirtymään raviin ja toisen ristikon yli. Puoliverinen hyppäsi reippaalla ilmavaralla ja pisti vastaan, kun koitin siirtää sitä raviin ennen kaarevalla uralla olevia puomeja. Sitten me pompittiin yli korotetuista maapuomeista kuin mitkäkin kengurut, ja väistettiin sujuvasti seuraavaksi suorittamaan siirtynyttä ratsukkoa. Mä laskin raville ja huokaisten hieman annoin taputuksen eksyä punaiselle karvapeitteelle, katsoen hieman haikaillen suorittamassa olleen parivaljakon nappisuorituksta.
Seuraavalla kerralla Thalia pysähtyi, seisoi melkein tasajalkaisena jopa parin sekuntin ajan. Sen jälkeen me yhdessätuumin päätettiin, että se oli tarpeeksi hyvä. Tamma loikkasi ristikon yli kuin minkäkin kämäisen puomin, ja iski pienen pukin ilmaan seuraavassa kaarteessa. Mä sinnittelin selässä, kaivoin päättäväisyyteni jostakin, minne se oli alkuvalmennuksen aikana piiloutunut, ja otin reippaasti riekkuvan hevosen raville. Muutaman kerran sain sovitella tamman askeleita ravipuomeille, mutta viimeisellä kierroksella Aleksi jopa kehui kaarevan uran suoritusta.
Seuraavassa tehtävässä ei enää maapuomeja mentykkään. Aleksi oli nostanut ristikot pystyiksi ja vaihtanut puomien tilalle vinon ristikon, lisännyt vielä lävistäjälle toisenkin mokoman. Mä mietin pääni puhki suunnitelmaa, kuinka saisin tamman pysymään hallinnassa ja vauhdin hillittynä, kunnes me saatiin lähtölupa.
Thalia oli innostunut askellajista, ja pomppasi matkaan. Sen pienet kaviot rummuttivat epäsymmetrisessä tahdissa maneesin hiekkaa vasten, heitti pienen nyrkillisen hiekkaa puoliverisen ponnistaessa ja kiihdyttivät lävistäjän toiselle osalle. Sarjan ensimmäinen osa sujui kuin vettä vain: ponnistuspaikka löytyi mukavasti ilman sen kummempia ohjeistuksia, ja puomit pysyivät kannattimillaan. Toiselle osalle tultaessa huomasin kuitenkin, että tamma tuntui jäävän hieman ahtaalle - se ponnisti turhan läheltä estettä ja tunsin selkään saakka pienen, aina niin sujuvasti ajoittavan punaisen hämmennyksen. Okserin takapuomi pyörähti maahan ja sai tamman säpsähtämään. Ajoin laukanvaihdon Thalian säikähdyksen läpi ja ohjasin sujuvasti keskelle ristikkoa.
Neljäs ristikko ylittyi kevyesti ja laukanvaihtokin onnistui, mutta sitten me tultiin siihen meidän heikoimpaan kohtaan koko tehtävässä: pysähtyminen, eikä mikä vain pysähtyminen. Hemmetti neljän sekunnin mittainen pysähtyminen. Mä istuin syvälle satulaan ja aloin tarjota tammalle pieniä puolipidätteitä jo hyvissä ajoin, ja hieman jälkeen tarkoitetun pysähtymispisteen punainen pysähtyikin. Otti muutaman steppiaskeleen paikallaan, mutta seisoi silti ainakin melkein neljän sekunnin ajan. Mun huulilleni kohosi hymy ja annoin parin taputuksen eksyä hieman hiostuneelle kaulalle samalla, kun nostin uuden laukan ja ohjasin kohti viimeistä estettä.
Viimeinen tehtävä, jossa ratsastettiin ihan oikeata rataa, olisi voinut mennä paremminkin. Yhtään puomia ei kuitenkaan ylinopeuden takia pudonnut, ja mä olin ihan tyytyväinen. Vaikka tänään olikin ollut enemmän sellainen lohikäärmeenpäivä, kuin mun loistaminen.
#5 |
|
|
|
|
|
selina
"Magic is like pizza, even when it's bad it's pretty good."
|
|
last online Mar 22, 2020 13:56:25 GMT
Apukäsi
|
|
|
Feb 23, 2019 11:17:09 GMT
Post by selina on Feb 23, 2019 11:17:09 GMT
Sven oli etevä. Vähän liiankin etevä, jos multa kysyttiin. Ensin se oli bookannut meidät reissuun Itämeren toiselle puolelle puoleksi kuukautta, ja nyt se oli kerännyt lisää ohjia ruskettuneisiin käsiinsä: meidät oli ilmoitettu Thalian kanssa Tie Tähtiin -cupiin. Kun katsoo mun ja punaisen puoliverisen kilpailuhistoriaa, se ei todellakaan ollut mikään tuottoisin, ei edes ollenkaan tarpeeksi pitkä että olisin itse mennyt ja ottanut osaa vuosittaiseen kilpailurykelmään. Ennen ensimmäisiä osakilpailuita meillä oli pohjalla muutamat kilpailut, joista niistäkin me oltiin ennemminkin kerätty vain kilpailukokemusta ja tottumusta. Parin ruusukkeen verran menestystä ei mun mielestäni ollut aivan tarpeeksi. Mähän olin hemmetti vuosi sitten miettinyt haaveillen, että muutaman vuoden päästä mä ehkä saattaisin olla osallisena cupissa. MUUTAMAN VUODEN. En tänä vuonna. En hevosella, joka oli ollut mulla vain hetken ja jonka kanssa tarvitsin ihan liikaa treeniä vielä.
Kuten aina, mä jouduin kuitenkin nielemään vastaanhangoitteluni, kun Sven tyrmäsi mun marinat asiasta yhdellä kylmällä vilkaisulla.
”Me startataan helppo B ja kasikymppinen”, mä kerroin Sofialle pakatessani punaisen lohikäärmeen tavaroita kisakaappiin edellisenä iltana. ”Onneksi. Mä olisin nirhannut Svenin JA äidin jos se olisi ilmoittanut meidät jonnekin vaativaan B:hen. Siinä vaiheessa ei mikään menisi kuten strömsössä, sen miehen ajattelutapa on muutenkin niin outo että mietin onko se kärventänyt päänahkaansa liikaa Kanarialla”, jatkoin ja sain tallinpitäjän naurahtamaan hennosti. ”Älä nyt, teillä menee varmasti ihan tosi hyvin. Ja jos ei muuten niin meette pitämään hauskaa. Ja kartuttamaan sitä kokemusta, niin mekin ollaan Sannin kanssa tehty. Ollaan osallistuttu kisoihin ’joihin meillä ei ole asiaa’ mutta kyllä niistä on oppinut silti”, Tuovinen kertoi, nousi ylös kahvipöydän äärestä ja survoi kutistuneet nahkahansikkaat takaisin käsiinsä. Tekopirteä tsemppien toivotus jäi kaikumaan mun päähäni kyykistellessäni kaapin äärellä, kun nainen poistui tilasta, ja mä päästin liioitellun huokaisun suustani. Hemmetti.
Kisa-aamuna mä olin ihan fine. Thalia oli mennyt traileriin kiltisti, oli matkalla Hukkasuolle ärsyyntynyt vain muutaman kerran ja keskittynyt pääosin vain heiniinsä. Me löydettiin Svenin ja Evelinan kanssa helposti tallin pihaan, mutta. M U T T A. Kun mä aloin pälyilemään ympärilleni uutuuttaan kiiltävän auton etupenkillä etsien meille parkkia, mä näin liiankin tutun, leobardikuvioisen takin. Tarkensin tyylitietoisen henkilön naamaan.
Se oli äiti. Äiti. Kuka sen oli kutsunut?
”SVEN??! Pyysitkö sä madren tänne?” Mä älähdin puistellen päätäni, kun ruotsinsuomalainen mies hymyili leveästi ja nyökkäsi. ”Ja, mä ajattelin että äidin tuki olisi paras tuki. Sitäpaitsi se melkein kiristi musta ulos tiedon teidän seuraavista kisoista”, Jukola kertoi, ja mun pääni jatkoi puistelevaa liikettä.
Ei. Näin.
”Hola Selina, miten matka meni?” Piikkikorkoisiin talvikenkiin sonustautunut nainen koitti rämpiä meitä kohti mahdollisimman nopeasti, vilkuttaen mustan nahkahansikkaan peittämää kättään. Mä mutisin hiljaisen okein ja keskityin purkamaan ärsyyntyvää Thaliaa ulos trailerista, jolloin madre tuli toiselle puolelle lastaussiltaa ja kurkisti sisään. Mä kielsin nopeasti nousemasta kyytiin ja huusin Svenin auttamaan. ”Tällaista tämä on aina ollut, ei äidin apu kelpaa ei”, madre mutisi olevinaan tyytymättömästi ja pyöräytin silmiäni kavutessani traileriin. ”Haluatko sä tulla tämän hevosen jyräämäksi? Siitä vain alle, jos se on fine sulle”, mä huudahdin ja päätin mielessäni asian olevan loppuunkäsitelty, samalla konsultoiden Sveniä irroittamaan takapuomin. Kun punainen puoliverinen ampaisi alas vaunun kyydistä, mä näin sivusilmällä madren hätkähtävän taaksepäin, ja mun huulilleni nousi pieni hymy. Tiesin olevani hirveä, mutta silti. Huvittavaahan se oli.
Vaikka Sven tuntui olevan närkästynyt siitä, ettei se ollut päässyt valmentamaan mua kunnolla ensimmäiseen osakilpailuun, se suostui auttamaan mua parhaansa mukaan, kun mä laitoin punaista kilpailukuntoon. Olin jo kotona vääntänyt tamman harvakarvaiseen harjaan jonkinmoiset sykeröt, ja peitellyt edellisenä iltana vastapestyn hevosen paksuihin loimiin, mutta kilpailupaikalla mä kaipasin apua. Mun piti juosta ilmoittautumassa, opetella esteosuuden rataa ja ylipäätään pitää itseni kasassa - niimpä mä olin lykännyt ketjullisen riimunnarun suomenruotsalaisen käteen ja todennut, että mä istuisin hetken autossa. Yksin. Loin pienen mulkaisun eläinkuosisessa takissa värjöttelevään naiseen Svenin vierellä ennenkuin pakenin katumaasturin etupenkille.
Mulla oli ratapiirrustus auki puhelimessa, auton stereot soittivat espanjalaista hiphoppia maksimivoluumeissa ja mun oloni alkoi olemaan jo itsevarma, kun mä säpsähdin. Nahkahansikas koputti auton ikkunaan ja mä veivasin ikkunaa auki turhautuneena. ”Mä toin sulle tän. Sven myös käski välittää viestin, että kohta kannattaisi lähteä kävelemään”, madre ojensi mulle vadelmanmakuista pillimehutetraa ja hetken ajan mun kova kuoreni heltyi naiselle. Mä tökkäsin pillin voimalla läpi foliosta ja otin hörpyn, ennenkuin nousin ulos autosta ja pukeuduin vaaleanpunaiseen toppatakkiini.
Evelina oli mua vastassa Thalian kanssa, kun mä saavuin trailerille. Mä hymyilin mulle vielä jonkin verran tuntemattomalle nuorelle ja otin puoliverisen ohjat omiin käsiini, ponnistin loimitettuun selkään ja vedin raikasta kevättalven ilmaa keuhkoihini. Ensimmäisenä ratsastettava kouluosuus ei jännittänyt, sillä osasin radan ulkoa vaikka unissani, ja ohjatessani punaista Hukkasuon ympäristöihin kävelemään mä tyydyin vain rentoutumaan.
Vaikka mä olin muistanut koululuokan hyvin, se ei paljon ollut auttanut, kun Thalia tuntui menevän mielummin formulaa kuin siistiä vossikkatyyliä. Evelina maneesin ovella heitti loimen tamman selkään ja Sven (madre kannoillaan) voivotteli hieman mönkään mennyttä ensiesitystä näissä mittelöissä. ”No, onneksi Hali ainakin hyppää”, mä mutisin virnistäen, ja taputin hevosta kaulalle.
Niin. Meidänhän piti enemmänkin olla este- ja kenttäratsukko, kuin mikään kankea koulupari. Siksi mä latasinkin odotukseni enemmän iltapäivällä koittavaan esteluokkaan, ja rentouduin ennen esteiden alkua katsomalla vaativan tason koululuokkia. ”Meistä ei varmasti ikinä ole kilpailemaan näissä luokissa”, kuiskasin vieressäni istuvalle Evelinalle, joka hörähti pienesti. ”Kyllä teistä treenillä”, nainen mutisi ja jouduin korjaamaan tuolle, ettei me haluttaisi koskaan olla kilpailemaan vaativia koululuokkia.
Lemmikkilohikäärme tuntui paljon rennommalta, kun purin sen toistamiseen trailerista ja varustamisen jälkeen hyppäsin selkään. Me kierrettiin kevyt lenkki Hukkasuon tallialueen lähistöllä, ja siirryttiin aika pian verryttelyyn. Ensimmäinen verryttelyhyppy oli hieman hakemista, mutta toisella kerralla punainen osasi jo keskittyä paremmin ja niin minä kuin Svenkin maneesin laidalla oli tyytyväinen. Mä olin täynnä intoa, ylpeyttä ja kilpailuhenkisyyttä, kun meidät kuulutettiin ratsastamaan meidän ensimmäistä esterataa näissä mittelöissä.
#6 |
|
|
|
|
|
selina
"Magic is like pizza, even when it's bad it's pretty good."
|
|
last online Mar 22, 2020 13:56:25 GMT
Apukäsi
|
|
|
Post by selina on Mar 1, 2019 2:30:39 GMT
Uhkarohkeita pohkeita
Mä olin kuullut Seppeleestä paljon. Pyörinyt nettisivuilla useaan otteeseen ja lukenut tulipalosta. Nyt tallilla oli uutuudenkarhea maneesi, jonne mä olin taluttanut Thalian muiden valmennukseen osallistuvien perässä - tavallaan mä aloin jo tunnistamaan yhden tai pari ratsukkoa törmäiltyäni heihin samoissa Tie Tähtiin -valmennuksissa, mutta vielä mä en mitään ystävyyssuhteita ollut luonut. Enkä mä kokenut sitä oikein tarpeelliseksi, vaikka sosiaalinen olinkin. Mua harmittais jos mä häviäisin hyvälle kaverille myöhemmin kisoissa. Valmennus alkoi muutamilla yksittäisillä verryttelyhypyillä, joiden yli Thalia ampaisi turhankin innokkaasti - musta tuntui välillä, että tamma hyppäsi sellaisella ”menen tai kuolen” -mentaliteetilla, jonka mukaan sillä oli haulikon piippu hännän juuressa ja kuolemanpelko mielessä. Mitä mä olin puoliveristä oppinut tuntemaan, se oli, no, hassu. Hyvässä ja pahassa.
”Tähtäät niiden palojen keskelle, hyvä, just noin. Sitten suorista, ulkopohje tukee, ja hyppää”, valmennuksen pitäjä, mulle entuudestaan tuntematon Hanski ohjeisti, kun mä pieni jännitys vatsanpohjassa ohjasin punaisen tamman ensin sokeripalojen välistä, ja sen jälkeen mahdollisimman suoran hevosen kolmen esteen sarjalle. Eihän se tietenkään mikään erityisen hieno suoritus ollut, mutta viimeisen esteen jälkeen Hanski rohkeni jopa kehua suoristusta viimeiselle osalle. Thalia oli hypännyt ensimmäisen vinoon, toinen tuli mulle aivan liian yllättäen mutta kolmannelle mä ehdin keskittyä ja ohjata keskelle. Esteen jälkeen tamma otti muutaman pyrähdysmäisen laukka-askeleen, ennenkuin mä hillitsin sen menoa ja soin pari taputusta klipatulle kaulalle.
Mun Halillani oli tänään aivan liikaa vauhtia. Joka hemmetin tehtävässä. Vaikka toisen tehtävän ensimmäisen sarjan yli me päästiin melko helposti ja jopa suht suorina, tiukka käännös meni siihen että mä himmasin vauhtia ja toisen hypyn jälkeen laajempi kaarre innoitti punaisen taas kiihdyttämään. Hanski sai urakalla muistuttaa mulle, ettei vauhti ollut pääasia tänään, ja mä sain urakalla koittaa ajaa sitä läpi myös mun hevoseni päähän - melko epäonnistuneesti, kylläkin. ”Tue sisäpohkeella, pidätteitä, ja NYT suorista. Noniin, soo, vähän hiljempaa vois edelleen mennä mutta ainakin te muistutitte jo lähes suoraa”, valmentajan roolia vetävä nainen totesi tomerasti ja mun huulilleni eksyi pieni hymy. Mä toivoin, ettei tamma pääsisi keräämään yhtä paljon virtaa itseensä seuraavissa osakilpailuissa, kuin mitä se oli tällä viikolla tehnyt. Olin antanut sille ylimääräisen lepopäivän ja se kostautui, selkeästi.
Kolmannessa tehtävässä oli paljon asiaa, tiukkoja käänteitä sitäkin enemmän. Parin hieman epäonnistuneemman suorituksen jälkeen me päästiin Thalian kanssa samalle aaltopituudelle viimeisellä kerralla, ja jopa Hanski kehui. Laukanvaihto oli sujunut loistavasti, hevonen oli pysynyt suorana kaarteeseen saakka ja hypännyt ilmavaralla molempien sarjan esteiden yli keskeltä. Kolmoissarjalle kääntyessä sai käyttää uhkarohkean paljon sisäpohjetta, mutta lopulta me käännyttiin ja suoristuttiin. Ja hypättiin melkein täydellinen sarja - mikä oli meiltä ihan hemmetisti. Sokeripalojen jälkeen hellitin hieman pidätteitä ja annoin punaisen vain mennä, jonka myötä tamma ehkä päätti olla kuulolla ja suoristui kuin suoristuikin viimeiselle esteelle. Mä taputin puoliverisen sileätä kaulaa hymy huulillani, miettien että pitäisi vinkata näitä harjoituksia myös Svenille. Sen pitäisi ehdottomasti jatkaa Hanskin viitoittamaa tietä meidän opastuksessa.
#7 |
|
|
|
|
|
selina
"Magic is like pizza, even when it's bad it's pretty good."
|
|
last online Mar 22, 2020 13:56:25 GMT
Apukäsi
|
|
|
Post by selina on Apr 1, 2019 15:43:21 GMT
Team lohikäärme lepäsi Hallavan osakilpailuiden ja Seppeleen valmennusten jälkeen oikein huolella: minä vuodelevossa täysin yllättäneen sairastumisen takia ja poni sitten ihan muuten vain, koska en päässyt paljoa mitään talleilemaan. Tässä kohdassa sai heittää suuria sydämmiä kohti meidän tallia, koska Sofia ja Henna hoitivat puolestani punaisen paholaisen liikutuksen muutaman kerran viikkoa kohden, jutellessamme kun molemmat osapuolet olivat sitä mieltä, että kuukauden päivät seisonut Thalia ei olisi meille kellekkään eduksi. Aurotaipale joutuisi luultavasti korvaamaan muutaman uuden aidan puoliverisen rikki potkimien tilalle ja paikkailemaan tarhakavereita ylienergisoituneesta olotilastaan agressivoituneen ponin puraisuista.
Olin saanut kuulla Halin kuulumisia useita kertoja viikkoa ja rauhallisin mielin parannella samalla itseäni ehkä maailmanluokan pahimmasta flunssasta, yskiä keuhkot pihalle ja luvan kanssa maata ja katsoa sarjoja sängystä käsin päivästä toiseen. Seppeleessä järjestetyt toiset osakilpailut antoivat pienen henkisen JA fyysisen kolauksen, sillä en tahtonut jättää kisoja mistään hinnasta välistä - puoliterveenä en kuitenkaan kyennyt antamaan kaikkeani, ja ensimmäistä kertaa moneen viikkoon ollessani Thalian selässä meidän kombo ei aivan toiminut. Koulupuolella sijoituimme 22.:nneksi vajaasta kolmestakymmenestä osallistujasta, ja vaikka esteillä yhteistyö pelasikin hieman paremmin, sijoituimme silti 25 osallistujan joukosta kuudensiksitoista. Poni tallille ja Selina takaisin petiin oli selkeä suunnitelma heti kisaviikonlopun jälkeen.
Nyt, pari viikkoa ennen kolmansia osakilpailuita me oltiin viimein tekemässä paluuta. Ei huipulle mutta ainakin elävien kirjoihin ja ratsukkona toimimiseen. Pikainen jälki-ilmoittautuminen jo tutuksi tulleen Hallavan kouluvalmennukseen meni kuin menikin läpi, ja siellä mä istuin - uuden valmentajan silmien edessä, kaula viimalta peitettynä ponin pelleillessä mun allani. Thalia oli elementissään kertaa kymmenen, lisukesalaattina innostusta töihin palaamisesta. Menu alá Solidago Thalia, olkaa hyvät.
Dineon tarkka silmä painoi katseensa muhun ja punaiseen, kun mä yritin kovasti muistella, kuinka hevostani ajetaan. Meidän onneksemme me oltiin jonkin verran treenattu pysähtymisiä ihan meidän oman mielenterveydenkin vuoksi, ja muutamian vielä tuntumaa hakevien yritysten jälkeen punainen puoliverinen alkoi kuin alkoikin suorittaa keskittyneesti, ratsastajan ollessa vielä hieman hakoteillä. Dineo lähestyi melkein jokaisen näkemänsä pysähdyksen jälkeen meitä, ja jakoi kierros kierrokselta uusia pieniä vinkkejä, joilla kasasimme viimeiseen pysähtymiskertaan melko buenon paketin meistä.
Rento Thalia. Let’s talk about that. Mä tiesin jo kahdeksikkotehtävän esittelyssä, että me tultaisiin hikoilemaan - Thalia ei ollut tosiaankaan mistään letkeimmästä päästä. Mä sain tosissani ratsastaa lohikäärmettä, jotta me suoriuduttiin edes kohtalaisesti käynnissä ratsastettavasta kuviosta, ravitehtävän onnistuessa jo hieman paremmin.
“Älä anna niitä apuja niin yllätyksellisesti, hevosen kaula jännittyy huomattavasti kun sä yllätät sen jostain puskista pyynnöilläsi.”
Mä säpsähdin hereille satulassa, samalla kun punainen poni viskasi kertaalleen päätään ja jatkoi sitten eteenpäin - kaula tosiaan hyvinkin jännittyneenä. Mä päästin pienen huokaisun lipumaan rohtuneiden huulten välistä samalla kun istuin alas satulaan, hain paikkaa nyrkeille ja koitin parhaani mukaan keskittyä. Joka johti siihen, että me saatiin melkein kehuva palaute. Joka johti siihen, että mä innostuin liikaa. Ja sitten mä hain useaan otteeseen uudestaan pehmeämpää kättä ja sopivaa paikkaa kantaa niitä hemmetin raajoja. Lopulta me kuitenkin löydettiin ratkaisu ongelmaan, ja kahdeksikkoa ravatessamme mä jätin hiljalleen tuntumaa ulko-ohjalta pois, jolloin Thalia tukeutui selkeästi rennommin sisäpuolelle. Kun se näkyvästi vei päänsä alas kohti sisäpuolta, mä palautin hetki hetkeltä ulkopuolen tuntumaa. Punainen pärskähteli käyttäessään aivojaan, ja mä huomasin kuinka se koitti taistella päänsä sisällä sitä ajatusta vastaan, että mä tein oikein ja sen kuuluisi nyt mennä mukana. Se olisi halunnut hangoitella ja tapella, mutta reipas tunnin mittainen aherrus oli saanut tammasta jo suurimmat energiat kulumaan, ja sillä riitti motivaatiota keskittyä. Edes hetkien ajan.
Pohkeenväistöt tuntuivat ponista uuvuttavilta: se ei pitänyt saman asian toistamisesta, ja teki kyllä selväksi sen, että ennen niin sujuvasti menneet puolentoista tunnin rupeamat olivat sille tänään liikaa. Mä ongin Thaliasta esille muutaman keskiverrosti onnistuneen väistön, ja siirsin hevosen hetkeksi pitkille ohjille, seuraten muun ryhmän edistymistä. Haikeasti huokaisten mun käteni hakeutui automaattisesti kehumaan mun omaa hontelokoipista tammaani, kun mä seurasin muiden ratsukoiden mutkatonta yhteistyötä.
Jospa meilläkin joku päivä sujuisi taas.
Ehkä kesällä.
Tai ainakin Thalian uhkaavasti lähestyvän kiiman jälkeen.
Hemmetin kevät ja kukat ja mehiläiset ja kiimakiukku poni.
#8
|
|
|
|
|
|
selina
"Magic is like pizza, even when it's bad it's pretty good."
|
|
last online Mar 22, 2020 13:56:25 GMT
Apukäsi
|
|
|
Post by selina on Dec 4, 2019 17:43:26 GMT
almost back in the business
kuulumisia, 04.12.2019 Kevät oli yhtä täynnä kisoja ja tilaisuuksia kuin joulupukilla kierrettäviä perheitä aattona. Me työskenneltiin Thalian kanssa valmentajan kanssa muutaman kerran viikossa ja omatoimista treeniä riitti sen rinnalle niin, ettei tamma ehtinyt ottaa kierroksia alleen yhdestä vapaaksi jääneestä päivästä. Meidän arki tuntui asettuvan mukavaan muottiin ja poni alkoi hetki hetkeltä tuntua paremmalta, omalta. Siltä Thalialta, jota odotin kokevani koeratsastuksessa.
Joku viisas joskus totesi, ettei kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa. Joku ei niin viisas, as in minä, teki kuitenkin päinvastoin.
Auburnissa käytyjen Spring Circus -kisojen jälkeen Thalia pääsi lomailemaan ajatuksella, että se liikkuisi laitumelta käsin muutaman kerran viikossa kevyemmin. Tammalle kasattiin tallin hevosista mukava tyttöporukka, jonka kanssa tuo punainen jopa tuli toimeen - oli ainakin ennen tullut. Kaiken varalta siltä kuitenkin otettiin takakengät pois, ja siitähän se kaikki sitten alkoi ”tipahtamaan”.
Thalia ehti lomailla vajaan viikon, kun mä laumaa läpi käydessäni huomasin tammani olevan täysin kolmijalkainen. ”Kaviopaiseeltahan tuo kuulostaa. Mä lähetän miehen sinne kunhan tuo saa vaatteet vaihdettua, tuli juuri navetasta poikimisongelmia hoitamasta”, meidän vakioeläinlääkäri oli todennut tyynen rauhallisesti, kun multa oli kadonnut varmastikkin väri naamasta. Ei Thalialla ollut koskaan ollut mitään.
Meidän eläinlääkäri totesi saman kuin vaimonsakin ennen hevosen tutkimista, mutta mitään ei löytynyt. Ei sitten yhtään mitään. Me ajettiin kuviin klinikalle muutama päivä myöhemmin haudehoitoa urakalla käyttäneinä, ja vaikka tamma liikkui jo hieman neljännelläkin jalalla, oli syytä napata kuvat ja katsoa, ettei sisässä ollut mitään.
Arvatkaa oliko siellä. Ei. Ei yhtään mitään.
Klinikalta lähdettiin hieman hämmentyneinä, koska kaviopaise se ei ollut eikä jalasta löytynyt mitään muutakaan, eikä me oikein tiedetty mikä hemmetti punaista vaivasi. Kaiken kuitenkin pelasti tallinpitäjän paikalle kutsuma kengittäjä (joka myös meidät kengät on jo useasti laittanut), joka ihan mielenkiinnosta halusi vilkaista jalkaa, lupasi laittaa kengät takaisin myös.
“En voi ilman kuvien näkemistä tietenkään mitään taata, mutta vaikuttaa jonkinmoiselta ruhjeelta”, Matti totesi luimivaa puoliveristä katsellen, ja nakutteli meidän hetki sitten irroitetut popot takaisin jalkoihin. Thalia siirtyi nopeasti laidunlomaltaan seisomisen, hiekkapohjaisessa tarhassa ulkoilun ja päivittäisten kävelytysten pariin, kun klinikalta annettiin ohjeeksi lopulta toisen käynnin jälkeen ohjeeksi jatkaa liikutusta, kunhan hevonen siltä vaikuttaa.
Otti tottakai jonkin verran aikaa, että me päästiin taas liikkumaan normaalisti, mutta jotain tapahtui sinä aikana, kun mä kävelin omin jaloin tamman kanssa tallitietä ja syöttelin sille vihreää tyhjällä laitumella. Mä en tiedä, oliko mun kiukutteleva disneyprinsessani tajunnut, ettei turhalla mulkoilulla pääse eteenpäin, mutta tuntui, kuin se olisi osannut olla joka päivä yhä kiitollisempi siitä, kun mä sen hain syömään tuoretta. Tuntui, että se ihan hieman vaikutti kiitolliselta siitä, etten mä pakottanut sitä satulan alle liian aikaisin.
Ja vaikka se tottakai meni tosi lujaa, kun me seuraavan kerran treenattiin ratsain, mä huomasin, etten mä ollut menettänyt sitä Thaliaa saikkuillessa, jonka mä olin löytänyt treenikauden aikana.
#9 |
|
|
|
|
|
sierra
It's like God fell asleep in the middle of the day
|
|
last online Sept 18, 2020 10:38:04 GMT
New
|
|
|
Sept 17, 2020 13:49:37 GMT
Post by sierra on Sept 17, 2020 13:49:37 GMT
ruman ruskeaa ja kurjuuden harmautta Syksy oli aina ollut mun lempivuodenaikoja Suomessa. Sen kauniit ruskan sävyt ja kauppoihin ilmestyneet syksyisen sävyiset beessit, harmaat ja vihreät lämmittivät mun kulahtanutta sielua joka vuosi. Samaan aikaan syksy vaati kuitenkin kaikista myös veronsa - ei enää huolettomia hellepäiviä ja iloista puheensorinaa tallituvassa, kun ilmanvaihto oli saatu taas pelittämään ja kaikki saivat huokaista helpotuksesta. Syksy vaati veronsa ja tänä syksynä hieman enemmän kuin muina vastaavina.
Syksy oli muutoksen aikaa. Sen haistoi ja maistoi kovasti paiskovasta tuulesta ja suuhun satavasta sateesta. Niin myös mulle.
Koko kesän mä olin seurannut, kuinka Selina treenasi punaisella tammallaan kentällä, välillä viilennetyn maneesin suojissa. Mä istuin ensimmäisenä penkeillä ja puhdistin hevosten varusteita kymmenettä kertaa. Jokin parivaljakossa kiehtoi mua enemmän kuin laki olisi sallinut.
Olihan Thalia tosin hieno: se oli hyvästä suvusta ja tammamaisesta luonteestaan huolimatta aivan upea, niin ratsastaa kuin käsitelläkin. Sitä oli ilo katsella, varsinkin kun ratsastaja toimi harmoniassa hevosensa kanssa. Näki kilometrien päähän, kuinka Selina tunsi ratsunsa läpikotaisin ja osasi ratsastaa sitä juuri tamman vaatimalla tavalla.
Me ei oltais varmaan koskaan lähennytty Selinan kanssa, jos se ei olis tullut Thalian selästä alas ja murtanut kättään. Se oli sellainen perinteinen säpsähdys juuri ennen estettä, random koikkaloikka ja viime hetkellä yli esteen. Selina putosi punavalkeiden puomien väliin ja rikkoi kätensä, lähti päivystykseen ja huikkasi ennen autoon nousuaan että mun tulisi hoitaa eläin kuntoon sen jäljiltä. Mä tein työtä käskettyä ja sain jälkikäteen kiitokset hyvästä työstä.
"Miltä susta tuntuis, jos sä alkaisit ratsastamaan Thaliaa? Mähän en voi sitä tehdä ja voisin hoitaa Monnin koska se on kuitenkin saikulla ja tarvii vaan kävelyä - mä tunnen orini ja se menis mulla kyllä yhellä kädellä käsihevosena. Mutta Thalian liikutusta mä en voi hoitaa ja se kaipaa säännöllistä liikuntaa, ei sen pää kestä pelkkää lomailua", Selina esitti mulle tippumista seuranneena lauantaina, ja enhän mä voinut tehdä muuta kuin myöntyä. Dee oli lähtenyt etelä-Suomeen kesäksi mun pikkusiskoni kanssa valmentautumaan ja Monni oli vielä rikkomansa jalan takia kävelytyksellä. Mulla ei ollut hevosta, jolla ratsastaa.
Kun me alettiin hengailemaan enemmän Selinan kanssa, mä huomasin ihastuneeni. Mua vanhempi nainen oli upea, se oli fiksu ja filmaattinen ja niin taitava tammansa kanssa. Mun ensimmäinen kerta Thalian selässä meni pelkän säheltämisen puolelle, ja vaikka tumma nainen yritti ohjeistaa mua kentän laidalta parhaansa mukaan, ei me vielä silloin saatu sopua ja suhdetta aikaan tamman kanssa. Me jatkettiin kuitenkin ahkerasti harjoittelua ja samalla kun mä opin tuntemaan Halinappulan kanssa (dont tell anyone että kutsuin tammaa tuolla nimellä), me lähennyttiin Selinan kanssa.
Lähennyttiin sen verran, että meillä alkoi olemaan läheisyyttä ja tapaamisia tallin ulkopuolella. Lähennyttiin niin, että mä kerroin sille mun mielenterveysongelmista kun me oltiin saman viltin alla ja katsottiin Selinan lempielokuvaa sen luona.
Lähennyttiin sen verran, että sinä yhtenä iltana kun mä jäin vielä satulahuoneeseen laittamaan kamoja paikalleen ja Selina oli jo lähdössä, mä suutelin sitä. Selina suuteli mua takaisin.
Syksy oli muutosten aikaa meille jokaiselle. Tuttu ja turvallinen, kesän aikana kodiksi muuttunut kainalo vaihtui hevosrekan hytiksi ja muutamiksi suolaisiksi kyyneleiksi kun sade paiskoi syyskuiseen tapaansa tuulitasiin. Syttynyt ihastus ja jokapäiväinen näkeminen vaihtui viidensadan kilometrin välimatkaksi ja kipeiksi hyvästeiksi.
Mutta onneksi mulle jäi Thalia. Selinan lähdettyä Pohjois-Suomeen töidensä perässä ainakin joksikin aikaa se antoi mulle avaimet punaisen paholaisen tavaroihin ja käski pitää sitä kuin omaa. Ja siihen mä tartuin kiinni kuten lehdet märkään ikkunaan.
Syksy oli muutosten aikaa, ei vain mulle ja Selinalle, mutta myös Thalialle. Sinä päivänä, kun mun ja Selinan oli tarkoitus hyvästellä, me saatiin tallipaikka muualta ja mun oli aika painaa Aurotaipaleen ovi ainakin hetkeksi perässäni kiinni.
Tässä syksyssä ei ollut mukana rakkaudenpunaista tai auringonkeltaista, vaan kurjuuden harmautta ja rumaa ruskeata. Tämä syksy oli alku, mutta samalla loppu, mikä ei kuulunut mun lempiasioihin vaikka syksystä pidinkin.
#10 |
|
|
|
|
